Avioliitosta-elokuvan traileri

Pohjola-filmin ensimmäinen elokuva saa pian ensi-iltansa. Kyseessä on romanttinen dokumentti, jonka teimme alunperin häihimme, ja pian alkaa sen “kaupallisen version” festivaalikierros. Traileri löytyy täältä:

Puoluevaltuustoa ja Pohjola-filmiä

Olin tänään Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksessa seuraamassa Paavo Arhinmäen valintaa puheenjohtajaksi. Eilen en päässyt live-tenttiin Koko-teatteriin, kun olin seuraamassa Out’n'Loudin ja London Gay Men’s Chorusin yhteiskonserttia Ruoholahden konservatoriolla.

Kokous kesti kolmisen tuntia ja sisälsi paljon knoppailumaista tenttailua tyyliin: “Mitä mieltä olette turkistarhauksesta, ydinvoimasta, Lissabonin sopimuksesta, asevelvollisuudesta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja saamenkielisten lasten oikeudesta opetukseen äidinkielellään? Vastatkaa lyhyesti.” Toinen pitkä osio oli kannatuspuheenvuorot, joissa vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, pohjoisen ja etelän väki, asetti näkemyksiään sekalaisesti Paavon ja Merjan taakse.

Yksi piti sellaisenkin puheenvuoron, jossa sanoi, ettei äänestä kumpaakaan ja Korhonen olisi ollut paljon parempi. “”On vaikea ajatella, että minun pitäisi valita nyrkkeilyhanskojen ja valkoisten tennistossujen välillä. Siihen en kykene!” Mies äänestikin ainoana tyhjää.

Lopulta Paavo valittiin äänin 34-20, mikä olikin suuri ilon aihe. Pressitilaisuudessa hän mm. lupasi tehdä Vasemmistoliitosta ensimmäisen todellisen tietoyhteiskuntapuolueen ja korosti puolueen jo aiemminkin vastustaneen Lex Nokioita ja Karpeloita.

En kovin hyvin tunne Helsingin yli nelikymppisiä vasemmistolaisia, joten oli hauska kokouksen jälkeen kilistellä heidän – ja toki tuttujen nuorten vasureiden – kanssa Vltavan terassilla Paavon kunniaksi. Siitä vielä Juttutupaan jatkoille ja sitten kotiin.

Klikkasin äsken hs.fi:n auki nähdäkseni etusivulla Paavon naaman ja jutun hänestä puheenjohtajana. Yllätykseni oli mitä suurin, kun Paavo-juttu oli vasta neljäntenä ja ensimmäisenä olimmekin minä ja Elina! (Okei, jutut on aikajärjestyksessä, mutta yllätyin silti.) Aiheena Pohjola-filmi ja kulttuuriyrittäminen, pitempi juttu ilmestynee huomisessa paperilehdessä.

Tästäkin jutusta saa jo vilkaisun uuteen työhuoneeseemme. Tai oikeastaan työhuone on ollut mulla jo melkein vuoden ankeana valkoisena hallina, jossa on pöytä, tuoli ja läppäri. Kuten kuvasta näkyy, muutos on melkoinen nyt, kun Elinakin tulee sinne.

Mutta onko se Star Trekiä?

Näin uuden Star Trek –leffan eilisiltana, enkä ollut kovin vaikuttunut. Se oli toki hauska ja viihdyttävä toimintaleffa, mutta odotin enemmän.

(Tässä tilityksessä on parit spoilerit, mutta ei se mikään murhamysteeri ole, joten lue pois.)

Ykköskriteerini elokuvalle oli, että jos vien jonkun Trek-ummikon sitä katsomaan, ”tajuaisivatko” he mistä on kyse. Ymmärtäisivätkö he, miksi nuoruudessani minulla oli seinällä Data-juliste, miksi opettelin vulkanuslaisen käsitervehdyksen pari klingoninkielistä fraasia? Ja olisiko tällä leffalla ollut kymmenvuotiaaseen minuun yhtä iso vaikutus kuin varhaisilla TNG-jaksoilla?

Sitä tämä elokuva ei tarjonnut lainkaan. Se puhuttelee faneja tarpeeksi, kun ei riko jatkuvuutta, sisältää vanhoja hokemia, palauttaa retro-asusteet ja sitä rataa. Valtavirtayleisölle se antoi paljon avaruusräjähdyksiä ja planeettojen pinnalla käytyjä nyrkkitappeluita. Mutta ”se jokin” puuttuu.

Siinä ei ole sitä, mikä sai meidät rakastamaan Star Trekiä vaikka siinä oli joskus huonot efektit, laiskaa kirjoittamista tai surkeaa ohjausta. Kaiken teknolätinen keskellä oli inhimillisiä kysymyksiä, filosofisia dilemmoja ja kirkas, utopistinen näkymä tulevaisuudesta. Se antoi toivoa. Tämä antaa… räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita.

En mitenkään vastusta räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita. Nehän ovat mahtavia. Varsinkin, kun sattuvat vieraiden planeettojen kiertoradoilla. Mutta halusin enemmän.

Tiedostan, että elokuva ei ilmaisumuotona ole kovin sovelias filosofialle ja eettisille kysymyksille. Se on visuaalista tarinankerrontaa. Mutta yksi asia, mikä elokuvissa onnistuu hyvin, on lähikuvat hahmoista, joista olemme oppineet välittämään, tekemässä vaikeita valintoja ja taustalla tunteisiin vetoavaa musiikkia, joka saa minut nauramaan ja itkemään. Rakastan jo valmiiksi näitä hahmoja, joten ajattelin, että tässä se ainakin onnistuu. Mutta ei. Itkin Pirates of the Carribbeania ja Sinkkuelämää –leffoja katsoessa. Mutta tässä? Ei mitään. Pari hyvää vitsiä, runsaasti popcorn-toimintaa, mutta silmät pysyivät kuivina. Kaikki tuntui vain jotenkin samantekevältä.

Monissa arvosteluissa hehkutettiin sitä, että tämä elokuva sisältää henkilökohtaisia tarinoita, joista voimme välittää: Kapteeni Kirkin ja Mr Spockin nuoruuden dilemmat. Tarina on jo tuttu kaikista ennakkojutuista: Kirk on kapinallinen alisuoriutuja, joka vastaa haasteeseen voittaa marttyyrina kuolleen avaruussankari-isänsä maine. Spock temppuilee tunteellisen ihmisperimänsä ja loogisen vulkanuslaisuutensa välillä.

Tai niin varmaan synopsiksessa lukee.

Kirkin tarina on kelvollisesti kerrottu, ja siinä näytteleminen, ohjaus ja käsikirjoitus yhdistyvät varsin hyvään, joskin epäinspiroituneeseen kertomukseen. Näin Jim Kirkistä tulee kapteeni Kirk, joka osaa yhdistää ylimielisen ja omahyväisen asenteensa loistavaan johtajuuteen. Amerikkalaisilla käsikirjoittajilla tuntuu olevan jonkinlainen krooninen Oidipus-kompleksi, jossa jokainen valkoihoinen kaskyt-ja-risat miessankari vertaa itseään isäänsä, mutta tässä se kyllä toimii.

Spockin tarina sen sijaan teeskentelee olevansa jotain, mitä ei ole. En oikeasti tajua, miten tällainen sekavan kirjoittamisen ja laiskan ohjaamisen yhdistelmä päätyi valkokankaalle. Lähtökohtana on, että Spock piilottaa kaikki tunteensa ja väittää perustavansa kaikki päätöksensä logiikalle – aivan kuten tv-sarjassa. Mutta tämä ei välity lainkaan. Kaikki hänen päätöksensä perustuvat puhtaalle, peittelemättömälle tunteelle. Kieltäydyt paikasta Vulkanuksen Tiedeakatemiassa, koska ne haukkuivat äitiäsi? Ärsyynny ilkeäksi, kun Kirk voittaa kokeesi? Kude tyttöystäväsi kanssa hississä? Menetä jatkuvasti malttisi puhuessasi pienimmistäkin asioista? Jätä komentopaikkasi mennäksesi leikkimään Indyä Vulkanukselle? Masennu äitisi menetyksestä? Mitä ihmettä? Jos tarkoitus oli esittää Spock piilottamassa tunteitaan, eikö kannattaisi antaa hänelle jotain kohtauksia, joissa katsoja odottaa hänen näyttämässä tunteitaan (ja näitä oli paljon), mutta sitten tunteita EI näytettäisi? Ennen kuin vasta kliimaksissa, jossa padot vihdoin murtuvat, ja yleisö on kyynelissä, kun katsoo kivikasvojen irvistävän kipuaan.

Sen sijaan saimme tarinan jostain tunteidensa heittelemästä pikkumaisesta jätkästä, jolla on koko ajan huono mäihä, ja joka lopulta ystävystyy kilpakumppaninsa kanssa. Kyllä senkin tarinan kanssa voi elää, mutta miksi teeskennellä, että se on jotain muuta?

Se itse asiassa summaa tunteeni koko elokuvaa kohtaan. Se on kiva avaruusseikkailu, mutta miksi teeskennellä, että se on Star Trekiä?

Istuin Butt-Jannen vieressä teatterissa ja olen paljolti samaa mieltä hänenkin his arvostelunsa kanssa.

Knutepunkt, päivä neljä: Lauantai

Saatoin unohtaa mainita joitain tärkeitä yksityiskohtia perjantai-illalta, kuten outo improvisoitu fantasiaseikkailu näyttelijä Daniel Krauklisin kanssa. Tapasin myös miehen, jolla oli pitkät kynnet ja pitkä, vaalea tukka, jota norjalaiset kutsuivat nimellä ”nuori Mike Pohjola”. Mukava kaveri, joten ei siis ihan kaltaiseni.

Olin ilmoittautunut moniin ohjelmiin lauantaiaamupäivällä, mutta nukuin useimpien läpi. Ehdin osallistumaan Jiituomas Harviaisen luennon jälkeiseen keskusteluun. Luennon aiheena oli ollut rituaalien ja larppien yhtäläiset ja erilaiset piirteet. Harmi, että missasin, mutta artikkeleita on ilmeisesti jo tulossa.

Herätin Martinin, raahasin hänet lounaalle ja sitten aloimme rakentaa esiintymispuitteitamme. En ole usein krapulassa, mutta tuntemattomista syistä tämä kirous oli tänä päivänä päälleni langennut. Päänsärkyä, pahoinvointia, sekavuutta, ja muuta mukavaa.

Knutepunktin käytännön järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin, mutta huomasin paljon ongelmia tekniikan kanssa. Äänipiuhoja puuttui, jatkojohtoja ei löytynyt, videoprojektorit myöhässä. Roudarit tekivät, minkä pystyivät, mutta tuli vaikutelma, että kamaa ei vaan ollut tarpeeksi. Myöhemmin illalla päädyin lainaamaan läppäriäni Erlendin ja Katri Lassilan elokuville, koska niitä ei jostain syystä voinut näyttää muilla laitteilla.

Kun kaikki oli valmista, pidimme puolentoista tunnin esitelmän, aloittaen Sanningen om Marikasta, ja jatkaen siitä eteenpäin. Loimme eräänlaisen tarinankaaren sen ympärille, että viime vuoden Solmukohdassa olimme juuri valmistautumassa lähtöömme Cannesiin ja kansainväliseen Emmy-gaalaan.

Kun kerroimme tarinamme meistä gaalassa, laittamassa kynsilakkaa ja näyttämässä keskaria passiiviselle medialle, ja voittamassa sen patsaan… ihmiset taputtivat. Se oli mukava, lämmin hetki. Me molemmat olemme niin monta vuotta olleet ne ärsyttävät jätkät mustassa, jotka esittävät hävyttömiä vaatimuksia ja joita syytetään harrastuksen tuhoamisesta viemällä sitä milloin mihinkin väärään suuntaan, joten tämä yhteisöllisyyden tunne oli mahtavaa. Ei katkeruutta, ei kateutta, vain iloa. (Ja perustellusti, sillä mielestämme tämä on juurikin pohjoismaista roolipelaamista yhdistettynä perinteiseen televisioon.)

Sitten puhuimme pitkällisesti Dollplaysta ja hyvin, hyvin, hyvin lyhyesti kahdesta tulevasta projektista: The Artists ja TEVA. Yhteenvetona: ”Emme voi oikeastaan sanoa mitään näistä.” ”Ehkä voisimme sanoa, missä maassa se alkaa?” ”No, se saattaa alkaa jossain yksittäisessä maassa, tai ehkä ei.”

Illan viimeinen ohjelma, Erlendin elokuvaa lukuunottamatta, oli keskusteluohjelmaa emuloiva jeepform-peli. Idea oli jonkinlainen elämänkerta-tv-ohjelma, jossa yleisö improvisoi/roolipelaa henkilön elämän keskeisiä hetkiä. Tällaiset kokeilut ovat tärkeitä, mutta tällä kertaa se ei toiminut. Jutusta tuli ylipitkää improvisaatioteatteria ilman yhdistävää juonta tai pointtia.

Ohjelman jälkeen tarjolla oli paljon hengailua ja kummallisia juhlia. Tsekeillä oli mökissään juhla, jossa tarjoiltiin pahaa alkoholia, mutta kostin tuomalla turkinpippureita tuliaisena. Ihmiset esittivät lauluja kotimaistaan, mikä oli mielestäni yllättävän kansallismielistä Knutepunktien kansainväliseen henkeen, joten sanoin tulevani klingonien kotiplaneetalta. Minua tietenkin pyydettiin laulamaan klingonioopperaa, mutta päätin sen sijaan esittää monologin prinssi Khamletin tragediasta. (Jaakko hyväksyi, todeten, että se on paljon parempi alkuperäisellä klingonilla esitettynä.)

Jukka ja Hakkis vetivät yhden sijaan kaksi juomistyöpajaa tänä vuonna. Ensimmäinen oli salainen, joten en voi kirjoittaa siitä mitään. Toinen oli lyhyt ”porttivartti”, jossa seuraamme liittyi hyvin humalainen ja hyvin nuori färsaarelainen ensikertalainen, jonka nimesin Junioriksi. Hän ei tiennyt, kuka kukaan oli, joka oli mielestämme hupaisaa. Jos olisimme olleet vähemmän ylimielisiä ja humalaisia, olisimme ehkä esittäytyneet, mutta sellainen ei ole Knutepunktin lauantai-ilta.

Perinteisen median uudet hölmöilyt

Niin sanotusta “perinteisestä media-establishmentista” on puhuttu paljon pahaa viime aikoina, varsinkin netissä. Suomessa se on kuolinkoreissaan koettanut upottaa YLEä, Ruotsissa Piratebay-oikeudenkäynti osoittautui korruptoituneeksi, vuosia ylimielisyytensä poteroissa itseään hehkuttaneet tylsät sanomalehtisarjakuvat ja -pilapiirtäjät saavat viimein nettisarjakuvilta turpaan. Kiinnostavaa huomata, että yllä linkkaamani Sunnuntaidebatin paperiversiossa YLEn Mikael Jungner sai esittää vastineensa Pentikäiselle, mutta sitä ei ole laitettu nettiin. Mitä turhia.

Hauskaa on lukea, miten Sanoma Oy:n toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen mielestä kaupalliset mediat ovat riippumattomia, yhteiskunnan rahoittamat eivät. Aika jännää, miten on journalistisesti välttämätöntä, että Hesarissa on jatkuvasti valtavia autoliitteitä. Joissa, kumma kyllä, on aika paljon myös autovalmistajien ja -myyjien mainoksia. Sellaista riippumattomuutta on mielestäni ihan perusteltua haastaa.

Tämänkään sanottuani, en mitenkään vastusta perinteisiä medioita. Haluan lukea uutiseni painomusteen tuoksuiselta paperilta aamiaispöydässä. Mielestäni uusisissa pitää olla sanomalehtihengessä kunnon journalistinen taustoitus, ei nettiuutisten ja iltapäivälehtien paria Wikipedia-linkkiä. Tykkään omistaa kirjoja ja kantaa niitä taskussa. Linkkaan tässäkin blogimerkinnässä perinteisten sanomalehtien sivuille. Olen kirjoittanut kirjoja ja ollut toimittajana lehdissä. Opiskelen tv- ja elokuvakäsikirjoittamista, kirjoitan näytelmiä ja ohjaan syyskesällä lyhytelokuvan. Ne ovat hienoja ilmaisumuotoja, mutta eivät enää ainoita ilmaisumuotoja.

En siis haluaisi liittyä traditionaalisen median yksisilmäisten parjaajien joukkoon. Mutta kun päätoimittajat ja mediakonsernien johtajat tekevät tyhmyydessään ja lyhytnäköisyydessään siitä niin helppoa. Tällä kertaa nerokkaan Lehti-blogin aikakauslehtiversio Aikakaus-Lehti on saanut Yhtyneet kuvalehdet raivoihinsa:

Yhtyneiden Kuvalehtien juristien lähettämän kirjeen mukaan Aikakaus-Lehden ulkoasu ja logo ovat kopiota ja mukaelmaa Suomen Kuvalehdestä. Tämä loukkaa kirjeen mukaan esimerkiksi tavaramerkkilakia.

[...]

Yhtyneiden Kuvalehtien julkaisujohtaja Tarja Hurme sanoo, että Lehti käyttää hyväkseen tunnettua brändiä ja yrittää niin myydä toista lehteä.

[...]

Myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on samaa mieltä. “Tämä on aivan sama asia kuin joku kopioisi vaikka jonkun juoman tai patukan bisnesmielessä”, sanoo Ruokanen.

Ette kai te oikeasti kuvitelleet, että joku tuomioistuin ei huomaisi, että kyseessä on parodiaa ja siis lain suojelemaa ilmaisua? Ette kai te kuvitelleet, että Lehden tekijät yhtäkkiä pelokkaasti kumarrellen tottelisivat? Ette kai te kuvitelleet, että te näkyisitte tässä hyvinä jätkinä?

Älkää kaivako omaa hautaanne, vaan seuratkaa aikaanne. (Voin tulla kertomaan tämän myös livenä konserneihinne, mutta silloin konsulttipalkkioni on 500e tunti, nyt saatte ilmaiseksi.)