Nordic Larp –kirja ilmestyy

Ystäväni Jaakko Stenros ja Markus Montola ovat puolitoista vuotta työstäneet valtavaa valokuvakirjaa kunnianhimoisimmista pohjoismaisista larpeista. Nordic Larp ilmestyy nyt keskiviikkona, itse sain tiistai-iltapäivällä oman tekijänkappaleeni. Ja sitä kyllä kelpaa hehkuttaa!

Kirjassa on kolmekymmentä loistavaa live-roolipeliä Suomesta, Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Joitain pelejä olen ollut itse tekemässä (Luminescence, inside:outside, Europa, PanoptiCorp, Dragonbane), toisissa olen ollut pelaajana (Helsingin Camarilla, Ground Zero, The Executive Game, Hamlet, Zombie, Mellan himmel och hav, Silmäpuoli merirosvo) ja kaikista olen kuullut paljon hyvää.

Kirjassa esitellyn viidentoista larppivuoden aikana on ehditty tutkia muun muassa sukupuolirooleja, yhteiskuntaa, syöpää, Norjan natsimiehitystä, mafiaa, kansallisuutta, mielisairauksia, kapitalismia, Shakespearea ja spurguja, sekä seikkailla vampyyrien, lohikäärmeiden, steampunk-avaruusalusten, merirosvojen ja radion välityksellä kommunikoivien kuolleiden henkien parissa. Usein monet näistä ovat yhdistyneet samassa pelissä.

Oma artikkelini In Prison With Kafka and Beckett käsittelee Eirik Fatlandin ja minun suunnittelemaa ja Irene Tankin tuottamaa inside:outside –larppia (vuosilta 2001-2002), joka oli ensimmäinen oma pelini, joka pääsi taidegalleriaan. Kirjassa on pelistä kahdeksan sivua tekstiä ja Frode Dybvadin ottamia kuvia. Kuvat sinänsä ovat hyviä, mutta koska alkuperäiset katosivat Froden laukussa Färsaarille, ovat monet muut jutut paljon visuaalisempia. (Tämä käsittääkseni kuvaa hyvin sitä, miten suuren työn Stenros ja Montola ovat joutuneet tekemään löytääkseen vanhemmista peleistä kuvia.)

Koska larppi on medioimaton teos, jota ei voi tallentaa tai toistaa, on tällaisen kirjan toimittaminen  äärimmäisen hieno kulttuuriteko. Ilman sitä vanhat uraauurtavat roolipelit saattaisivat jäädä vain osallistuvien hapertuviin muistoihin ja nuotioiden äärellä kerrotuiksi tarinoiksi, nyt niistä on dokumentaatiota ja visuaalista todistusaineistoa. Tämän kirjan myötä pohjoismainen larppihistoria muuttuu kuolemattomaksi.

En ole tietenkään vielä ehtinyt lukea koko järkälettä, mutta selailun perusteella se on kattava otos täynnään kiinnostavia artikkeleita ja mahtavia valokuva-aukeamia. Kirja on saatavilla ainakin netistä ja Ateneumin ja Kiasman kirjakaupoista mutta sen voi hankkia myös julkaisubileissä tänään keskiviikkona 22.12.

Julkkarit ovat iltaseitsemästä eteenpäin Dubrovnikissa, Eerikinkatu 11, Helsinki. Tervetuloa mukaan!

Juhlat pidetään samanaikaisesti myös Oslossa, Kööpenhaminassa ja Oslossa, ja ne ovat live-streamilla yhteydessä toisiinsa. Videota voi seurata myös netissä ja siihen voi osallistua Twitterillä (#nordiclarp). (Lupaan, että kaikkien osallistujien ammattinimike ei ole Social Media Expert!)

Aamulehti muistelee parasta Sotaa

Tampereen elokuvafestivaalien päätöspäivänä Aamulehdessä oli viisi sivua urheilua ja yksi sivu kulttuuria. Ja ikään kuin se ei olisi tarpeeksi, päätoimittaja Jorma Pokkisen pääkirjoitus “Vapaussodan, Talvisodan ja Jatkosodan” ihanuudesta.

Otsikkona oli “Talvisota torjui Vyborg Pravdan”, mikä kiteyttääkin jo aika paljon. Vasemmistolta on kielletty kaikenlainen historiallinen “mitä jos” –ajattelu ja vaadittu suorastaan kantamaan vastuuta kaikista Neuvostoliitossa tehdyistä hirmuteoista. Kokoomuslaiset lehdet sen sijaan kirjoitellevat tällaista ihmeellistä scifiä ilman että kukaan kulmakarvojaan kohottaa:

”Taistelu kannatti. Ilman vastarintaa venäjänkielinen Vyborg Pravda olisi totuuden valo Stalinin ja Neuvostoliiton kuristamassa Suomi-liittovaltiossa. Ilman taistelua koulussa ensimmäisenä kielenä olisi vuosikymmenet luettu venäjää ja puolet perheestämme ehkä eläisi muualla siirtolaisena.”

Tämä on niin halpaa retoriikkaa, että sitä pitäisi hävetä jo nettifoorumeillakin. Jos Suomi olisi hävinnyt talvisodan, olisi maailmanhistoria koko lailla erilainen kuin se on nyt, emmekä voi mitenkään ennustaa, missä tilassa maamme olisi ollut 70-luvulla saati nyt. Tässä pari esimerkkiä:

Jos Neuvostoliitto olisi vallannut Suomen, olisi Ruotsin ja Norjan ollut pakko siirtyä myöntyväisyyspolitiikkaan, eikä Natsi-Saksa olisi saanut joukkojaan Itämeren pohjoispuolelle. Normandian maihinnousun (1944) sijasta länsiliittoutuneet olisivat hyökänneet Saksasta Malmöstä Tanskan kautta vaikkapa vuonna 1941, ja voittaneet Saksan vuodessa. Toinen maailmansota olisi loppunut siihen, eikä jatkosodalle olisi ollut tarvetta. Monet saksalaiset pakenisivat Itämeren yli Suomeen ja liittyisivät maanalaiseen vastarintaliikkeen. Suomalais-saksalaiset partisaanit olisivat nousseet kapinaan vaikkapa 1960 ja voittaneet eteläiselle Tynkä-Suomelle itsenäisyyden. Neuvosto-Lappi porskuttaisi vieläkin.

Tai ehkä ei olisikaan käynyt noin. Ehkä Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen talvisodassa, mutta muutoin toinen maailmansota meni niin kuin meni. Terijoen hallitus olisi muuttanut Helsinkiin ja Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta syntynyt. Otto-Wille Kuusinen olisi hallinnut Suomea kymmenen vuotta ja pitänyt huolta suomenopetuksesta kouluissa. Stalinin kuoltua 1953 Kuusisesta olisi tullut kommunistisen puolueen uusi pääsihteeri, ja hän olisi toiminut virassa kaksikymmentä vuotta. Kuusinen olisi tuonut Neuvostoliittoon sanan-, uskonnon- ja kokoontumisenvapaudet, lopettanut etniset puhdistukset ja mielipiderikokset, aloittanut liennytyspolitiikan lännen kanssa ja keskittynyt taloudelliseen tasa-arvoon. 70-luvulla Yhdysvaltojen johtama lyhytnäköinen kapitalismi romahti lopullisesti ja kymmenessä vuodessa koko maailma oli siirtynyt arvoliberaaliin hyvinvointivaltiotyyppiseen järjestelmään.

En usko, että kumpikaan ylläolevista skenaarioista on kovin todennäköinen, mutta ne kenties osoittavat, että edes Aamulehti ei voi tietää, miten olisi käynyt, jos historiassa olisi ollut jokin valtava muutos. Joten nykypäivän ratkaisujen perustelu ”what if” –skenaarioilla on yhtä järkevää kuin vaikka horoskooppien neuvomana.

”Sodan hinta oli kallis. Menetimme läheisiä, kotimme, osan Suomesta. Menetimme paljon, mutta saimme Talvisodan hengen. Se oli ainutkertaista, senhetkistä, eikä monistaminen pääministerin toiveella onnistu. [...] Riitelyn, narinan, yhteiskunnallisen rillumarein ja politiikan pokerinpeluun tilalle kaivataan nytkin selkeyttä, johtajuutta. Aika on sellainen.”

Talvisodan henki! Aivan mielettömän relevantti toive nykyajalle. Mitä se sitten tarkoittaa? Selkeyttä ja johtajuutta?

”J.K. Paasikivi oli myöntyväisyyssuunnan kannattajia, Mannerheim vastarintansa vuoksi kansakunnan ikoni.”

Mannerheim?! Olen kuvitellut, että talvisodan henkeen liittyisi jotenkin eri luokkien ja kansanryhmien yhteistyö, joka myöhemmin kanavoitui sotakorvauksiin jälleenrakentamiseen, mutta talvisodan henki olikin siis Mannerheim itse! Tietenkin juuri C. G. E. ”Talvisodan henki” Mannerheimin selkeys ja johtajuus ratkaisisi YLEn rahoituksen, lisäydinvoimalat ja poliittisen korruption!

”Itsenäisyyttä voi kunnioittaa monin tavoin. Kirjoittakaamme Vapaussota, Talvisota ja Jatkosota isolla alkukirjaimella. Se kertoo niiden merkityksen Suomelle.”

Jahas! Eli riitelyn, narinan, yhteiskunnallisen rillumarein ja politiikan pokerinpeluun rinnalle tarvitaan paitsi Talvisodan henkeä, myös Jatkosodan ja jopa ”Vapaussodan” henkeä! Aletaanko heti vetää rajoja Uralille ja liittoutua natsien kanssa? Vai muodostetaanko jokaiselle luokalle omia puolisotilaallisia joukkoja, keskitysleirejä ja lahtauslistoja? Luokkaerojen muuttuminen tietysti vaikeuttaa tilannetta, mutta olen varma, että luovan luokan konekivääri- ja performanssikomppania saa paljon asetukea sekä Leniniltä että Saksan kuninkaalta!

”Jos sota on joskus hyvä sota, Talvisota oli sellainen.”

No huh vitun huh.

Ainoa mikä tästä enää puuttuu on, että Hesarissa olisi iso artikkeli, jossa sanottaisiin, että jos Venäjä hyökkäisi nyt, ainoa tapa pelastua olisi NATOn avulla. Ei kun hetkinen, sehän oli jo viime viikolla…

(Hesarin juttuun ei löydy linkkiä, mutta Lehdessä oli oiva parodia ”Aamulehti: Eipä unohdeta juutalaisten kansanmurhan hyviä puolia”.)

Ropecon-ohjelma

Eilinen aloittelijoille, vanhemmille ja opettajille tarkoitettu Arpacon tuli nähtyä. Reilu sata kävijää ilmeisesti piipahti ihmettelemässä, kokeilemassa ja kuuntelemassa. Eniten väkeä taisivat vetää vampyyrinhammastyöpaja ja mafialarppi. Lapsissa oli hauska nähdä alakouluikäisiä hevareita, mangusteja, nörttejä ja ninjoja, eli juuri sitä porukkaa, jonka houkuttelemista varten tapahtuma järjestettiinkin.

Sain myös käsiini tänään alkavan Ropeconin käsiohjelman. Salaisuusteema näkyy ainakin siinä, että kartassakin oli jotain tekstiä kääpiöriimuilla ja Hobitin lukemisesta on niin pitkään, että tekstin merkitys jäi hämärän peittoon… Toivottavasti pohjoinen on kuitenkin ylhäällä ihmiskarttojen tapaan.

Oma ohjelmani alkaa olla valmiina, joten voidaankin vilkaista vielä tapahtuman kiinnostavaan pelitarjontaan. Larppeja, pöytäpelejä ja demotusta. Viimeisenä se humoristinen mutta oudon kiehtova peli, missä itse ajattelin sunnuntaina pelata. Tänä vuonna Ropeconissa on kilpailu ennalta kirjoitetuista skenaarioista ja se näkyy myös siinä, että kiinnostavia pöytäroolipelejä on ohjelmakartassa.

Ropecon-ohjelmaa #2, omat valinnat

Ropeconin (31.7.-2.8.2009 Espoon Dipolissa) ohjelmasta oli todella vaikea poimia ohjelmapolkua, joka vastaisi parhaiten omia kiinnostuksiani. Rituaalit vai historia? Historia vai salaliitot? Omakustanteet vai pelidemotus? Keikka vai työpaja?

Menen häihin lauantai-illaksi ja sunnuntaina ajattelin pöytäroolipelata. Mutta tällaisessa ohjelmassa varmaan viettäisin aikaani, jos en menisi, enkä pelaisi (enkä söisi, enkä roudaisi oman ohjelmani varusteita, enkä harhautuisi juttelemaan kenenkään kanssa, enkä…).

Atorox-voittajat

Osallistumiseni scifi- ja fantasiaharrastajien päätapahtumaan Finnconiin jää tänä vuonna harmillisen vähäiseksi. Eilen illalla kävin tapaamassa fandom-kavereita baarissa ja tänään menin paikan päälle Kaapelitehtaalle mustapukuisten scifistien ja värikkäisiin asuihin sonnustautuneiden animefanien keskuuteen. Siellä nimittäin oli Atorox-novellikilpailun palkinnonjako.

Vuoden 2009 Atorox-palkinnon voitti Mari Saario novellillaan Kenkänaula. Onnittelut Marille, joka on Turun scifi-piirien tähtiä ja aktiivi Vihreissä.

Turun Science Fiction Seura ry. on jakanut Atorox-palkinnon parhaalle edellisenä vuonna julkaistulle kotimaiselle tieteis- tai fantasianovellille jo vuodesta 1983, eli palkinto jaettiin nyt 27. kerran. Palkinto on nimetty nimimerkki Outsiderin (Aarne Haapakoski, 1904 – 1961) Atorox-robotin mukaan. Atorox on maamme vanhin tieteiskirjallisuuspalkinto, ja se on erittäin arvostettu suomalaisten tieteiskirjoittajien parissa. Tänä vuonna palkinnosta kilpaili 25 novellia, ja äänestämässä oli yhteensä 46 suomalaista scifin ja fantasian ystävää.

Atorox 2009 – kymmenen kärki

1. Mari Saario: Kenkänaula (Portti 1/08)

2. Tiina Raevaara: Gliesen lapset (Portti 3/08)

3. Katja Salminen: Oksia, puita, kuolleitten luita (Usva 4/08)

4. Niilo Sevänen: Talven portti (Spin 3/07)

5. Jenny Kangasvuo: Käenmuna (Hekuman huipulla; STk & Tutka 2008)

6. Mike Pohjola: Farared Finnen saaga (Usva 3/08)

7. Anne Leinonen: Kutsuvat sitä kuolemaksi (Portti 3/08)

8. Tuomas Saloranta: Peniskuiskaajat (Hekuman huipulla; STk & Tutka 2008)

9. Tytti Heikkinen: Kausin taivas (Portti 2/08)

10. Christine Thorel: Uhanalaiset (Portti 2/08)

Ihan kärkikolmikkoon en siis yltänyt, mutta varsin tyytyväinen olen tähänkin

Uusia roolipelejä Ropeconissa

Perustimme hiljattain muutaman toverin kanssa Pohjoismaisen roolipelaamisen seura ry:n. Toiminta lähtee käyntiin, kun seura julkaisee tämän vuoden Ropeconissa kaksi roolipeliä, joista toinen on Juhana Petterssonin pingviinipeli Ikuisuuden laakso ja toinen on norjasta käännetty Itran kaupunki.

20-luvun kaupunki, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Alkoholisoitunut yksityisetsivä, holkissa tupakkaa polttava naimaton nainen. Surrealismia ja unelmia, joiden kukaan ei halua muuttuvan todeksi.

Itran kaupunki on alkujaan norjalainen roolipeli. Se on ensimmäinen peli, joka on käännetty suomeksi jostain muusta kielestä kuin englannista. Peli sekoittaa unikuvia ja ihmeellisiä seikkailuja kaupungissa, jossa futuristit, churchilliaanit ja marmorindit vaikuttavat.

Mitä on Kuutornissa? Minkälainen on herra Mogensin hirviö? Miten sapelihammastiikeri on joutunut eläintarhaan? Milloin juhlat loppuvat Perjantaikadulla?

Itran kaupungissa roolipelaajan alitajunta pääsee valloilleen.

Itran kaupunki
Roolipeli
Suunnittelijat: Ole Peder Giæver & Martin Bull Gudmundsen
Kääntäjä: Pirita Tiusanen
Kuvitus: Thore Hansen
Julkaisija: Pohjoismaisen roolipelaamisen seura ry
Sivumäärä: 134
Hinta: 20 €
Julkaisupäivä: 31.7.2009

Ikuisuuden laakso on paikka, jonne pingviinit tulevat kuolemaan. Etelämantereen loputon jäätikkö on armoton vihollinen. Siellä selviävät vain rohkeimmat pingviinisankarit ja katalimmat antipingviinit.

Pingviinisankari elää elämänsä yksin. Hän on nähnyt asioita, joita tavallinen pingviini ei osaa edes kuvitella. Hänen kohtalonsa on kuolla heimonsa hylkäämänä. Antipingviini elää jäätikön syleilyssä, mutta niin kauan kun hänen sisällään virtaa lämmin veri, hän ei koskaan voi olla jäätikön kanssa yhtä.

Ikuisuuden laakso on roolipeli sankaruudesta ja hinnasta, jonka siitä joutuu maksamaan. Se sisältää hurjia taisteluita, seikkailua ja vaikeita filosofisia valintoja.

Jäätikkö voittaa aina.

Ikuisuuden laakso
Roolipeli
Suunnittelija: Juhana Pettersson
Kuvitus: Jonna Lylykangas
Julkaisija: Pohjoismaisen roolipelaamisen seura ry
Sivumäärä: 68
Hinta: 10 €
Julkaisupäivä: 31.7.2009

Tämän vuoden Ropeconissa ilmestyy lisäksi ainakin Heimojen tekijän ENOC ja merirosvopeli Hounds of the Sea, joten ennätyksiä taas rikotaan…

Mutta onko se Star Trekiä?

Näin uuden Star Trek –leffan eilisiltana, enkä ollut kovin vaikuttunut. Se oli toki hauska ja viihdyttävä toimintaleffa, mutta odotin enemmän.

(Tässä tilityksessä on parit spoilerit, mutta ei se mikään murhamysteeri ole, joten lue pois.)

Ykköskriteerini elokuvalle oli, että jos vien jonkun Trek-ummikon sitä katsomaan, ”tajuaisivatko” he mistä on kyse. Ymmärtäisivätkö he, miksi nuoruudessani minulla oli seinällä Data-juliste, miksi opettelin vulkanuslaisen käsitervehdyksen pari klingoninkielistä fraasia? Ja olisiko tällä leffalla ollut kymmenvuotiaaseen minuun yhtä iso vaikutus kuin varhaisilla TNG-jaksoilla?

Sitä tämä elokuva ei tarjonnut lainkaan. Se puhuttelee faneja tarpeeksi, kun ei riko jatkuvuutta, sisältää vanhoja hokemia, palauttaa retro-asusteet ja sitä rataa. Valtavirtayleisölle se antoi paljon avaruusräjähdyksiä ja planeettojen pinnalla käytyjä nyrkkitappeluita. Mutta ”se jokin” puuttuu.

Siinä ei ole sitä, mikä sai meidät rakastamaan Star Trekiä vaikka siinä oli joskus huonot efektit, laiskaa kirjoittamista tai surkeaa ohjausta. Kaiken teknolätinen keskellä oli inhimillisiä kysymyksiä, filosofisia dilemmoja ja kirkas, utopistinen näkymä tulevaisuudesta. Se antoi toivoa. Tämä antaa… räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita.

En mitenkään vastusta räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita. Nehän ovat mahtavia. Varsinkin, kun sattuvat vieraiden planeettojen kiertoradoilla. Mutta halusin enemmän.

Tiedostan, että elokuva ei ilmaisumuotona ole kovin sovelias filosofialle ja eettisille kysymyksille. Se on visuaalista tarinankerrontaa. Mutta yksi asia, mikä elokuvissa onnistuu hyvin, on lähikuvat hahmoista, joista olemme oppineet välittämään, tekemässä vaikeita valintoja ja taustalla tunteisiin vetoavaa musiikkia, joka saa minut nauramaan ja itkemään. Rakastan jo valmiiksi näitä hahmoja, joten ajattelin, että tässä se ainakin onnistuu. Mutta ei. Itkin Pirates of the Carribbeania ja Sinkkuelämää –leffoja katsoessa. Mutta tässä? Ei mitään. Pari hyvää vitsiä, runsaasti popcorn-toimintaa, mutta silmät pysyivät kuivina. Kaikki tuntui vain jotenkin samantekevältä.

Monissa arvosteluissa hehkutettiin sitä, että tämä elokuva sisältää henkilökohtaisia tarinoita, joista voimme välittää: Kapteeni Kirkin ja Mr Spockin nuoruuden dilemmat. Tarina on jo tuttu kaikista ennakkojutuista: Kirk on kapinallinen alisuoriutuja, joka vastaa haasteeseen voittaa marttyyrina kuolleen avaruussankari-isänsä maine. Spock temppuilee tunteellisen ihmisperimänsä ja loogisen vulkanuslaisuutensa välillä.

Tai niin varmaan synopsiksessa lukee.

Kirkin tarina on kelvollisesti kerrottu, ja siinä näytteleminen, ohjaus ja käsikirjoitus yhdistyvät varsin hyvään, joskin epäinspiroituneeseen kertomukseen. Näin Jim Kirkistä tulee kapteeni Kirk, joka osaa yhdistää ylimielisen ja omahyväisen asenteensa loistavaan johtajuuteen. Amerikkalaisilla käsikirjoittajilla tuntuu olevan jonkinlainen krooninen Oidipus-kompleksi, jossa jokainen valkoihoinen kaskyt-ja-risat miessankari vertaa itseään isäänsä, mutta tässä se kyllä toimii.

Spockin tarina sen sijaan teeskentelee olevansa jotain, mitä ei ole. En oikeasti tajua, miten tällainen sekavan kirjoittamisen ja laiskan ohjaamisen yhdistelmä päätyi valkokankaalle. Lähtökohtana on, että Spock piilottaa kaikki tunteensa ja väittää perustavansa kaikki päätöksensä logiikalle – aivan kuten tv-sarjassa. Mutta tämä ei välity lainkaan. Kaikki hänen päätöksensä perustuvat puhtaalle, peittelemättömälle tunteelle. Kieltäydyt paikasta Vulkanuksen Tiedeakatemiassa, koska ne haukkuivat äitiäsi? Ärsyynny ilkeäksi, kun Kirk voittaa kokeesi? Kude tyttöystäväsi kanssa hississä? Menetä jatkuvasti malttisi puhuessasi pienimmistäkin asioista? Jätä komentopaikkasi mennäksesi leikkimään Indyä Vulkanukselle? Masennu äitisi menetyksestä? Mitä ihmettä? Jos tarkoitus oli esittää Spock piilottamassa tunteitaan, eikö kannattaisi antaa hänelle jotain kohtauksia, joissa katsoja odottaa hänen näyttämässä tunteitaan (ja näitä oli paljon), mutta sitten tunteita EI näytettäisi? Ennen kuin vasta kliimaksissa, jossa padot vihdoin murtuvat, ja yleisö on kyynelissä, kun katsoo kivikasvojen irvistävän kipuaan.

Sen sijaan saimme tarinan jostain tunteidensa heittelemästä pikkumaisesta jätkästä, jolla on koko ajan huono mäihä, ja joka lopulta ystävystyy kilpakumppaninsa kanssa. Kyllä senkin tarinan kanssa voi elää, mutta miksi teeskennellä, että se on jotain muuta?

Se itse asiassa summaa tunteeni koko elokuvaa kohtaan. Se on kiva avaruusseikkailu, mutta miksi teeskennellä, että se on Star Trekiä?

Istuin Butt-Jannen vieressä teatterissa ja olen paljolti samaa mieltä hänenkin his arvostelunsa kanssa.

Knutepunkt, päivä neljä: Lauantai

Saatoin unohtaa mainita joitain tärkeitä yksityiskohtia perjantai-illalta, kuten outo improvisoitu fantasiaseikkailu näyttelijä Daniel Krauklisin kanssa. Tapasin myös miehen, jolla oli pitkät kynnet ja pitkä, vaalea tukka, jota norjalaiset kutsuivat nimellä ”nuori Mike Pohjola”. Mukava kaveri, joten ei siis ihan kaltaiseni.

Olin ilmoittautunut moniin ohjelmiin lauantaiaamupäivällä, mutta nukuin useimpien läpi. Ehdin osallistumaan Jiituomas Harviaisen luennon jälkeiseen keskusteluun. Luennon aiheena oli ollut rituaalien ja larppien yhtäläiset ja erilaiset piirteet. Harmi, että missasin, mutta artikkeleita on ilmeisesti jo tulossa.

Herätin Martinin, raahasin hänet lounaalle ja sitten aloimme rakentaa esiintymispuitteitamme. En ole usein krapulassa, mutta tuntemattomista syistä tämä kirous oli tänä päivänä päälleni langennut. Päänsärkyä, pahoinvointia, sekavuutta, ja muuta mukavaa.

Knutepunktin käytännön järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin, mutta huomasin paljon ongelmia tekniikan kanssa. Äänipiuhoja puuttui, jatkojohtoja ei löytynyt, videoprojektorit myöhässä. Roudarit tekivät, minkä pystyivät, mutta tuli vaikutelma, että kamaa ei vaan ollut tarpeeksi. Myöhemmin illalla päädyin lainaamaan läppäriäni Erlendin ja Katri Lassilan elokuville, koska niitä ei jostain syystä voinut näyttää muilla laitteilla.

Kun kaikki oli valmista, pidimme puolentoista tunnin esitelmän, aloittaen Sanningen om Marikasta, ja jatkaen siitä eteenpäin. Loimme eräänlaisen tarinankaaren sen ympärille, että viime vuoden Solmukohdassa olimme juuri valmistautumassa lähtöömme Cannesiin ja kansainväliseen Emmy-gaalaan.

Kun kerroimme tarinamme meistä gaalassa, laittamassa kynsilakkaa ja näyttämässä keskaria passiiviselle medialle, ja voittamassa sen patsaan… ihmiset taputtivat. Se oli mukava, lämmin hetki. Me molemmat olemme niin monta vuotta olleet ne ärsyttävät jätkät mustassa, jotka esittävät hävyttömiä vaatimuksia ja joita syytetään harrastuksen tuhoamisesta viemällä sitä milloin mihinkin väärään suuntaan, joten tämä yhteisöllisyyden tunne oli mahtavaa. Ei katkeruutta, ei kateutta, vain iloa. (Ja perustellusti, sillä mielestämme tämä on juurikin pohjoismaista roolipelaamista yhdistettynä perinteiseen televisioon.)

Sitten puhuimme pitkällisesti Dollplaysta ja hyvin, hyvin, hyvin lyhyesti kahdesta tulevasta projektista: The Artists ja TEVA. Yhteenvetona: ”Emme voi oikeastaan sanoa mitään näistä.” ”Ehkä voisimme sanoa, missä maassa se alkaa?” ”No, se saattaa alkaa jossain yksittäisessä maassa, tai ehkä ei.”

Illan viimeinen ohjelma, Erlendin elokuvaa lukuunottamatta, oli keskusteluohjelmaa emuloiva jeepform-peli. Idea oli jonkinlainen elämänkerta-tv-ohjelma, jossa yleisö improvisoi/roolipelaa henkilön elämän keskeisiä hetkiä. Tällaiset kokeilut ovat tärkeitä, mutta tällä kertaa se ei toiminut. Jutusta tuli ylipitkää improvisaatioteatteria ilman yhdistävää juonta tai pointtia.

Ohjelman jälkeen tarjolla oli paljon hengailua ja kummallisia juhlia. Tsekeillä oli mökissään juhla, jossa tarjoiltiin pahaa alkoholia, mutta kostin tuomalla turkinpippureita tuliaisena. Ihmiset esittivät lauluja kotimaistaan, mikä oli mielestäni yllättävän kansallismielistä Knutepunktien kansainväliseen henkeen, joten sanoin tulevani klingonien kotiplaneetalta. Minua tietenkin pyydettiin laulamaan klingonioopperaa, mutta päätin sen sijaan esittää monologin prinssi Khamletin tragediasta. (Jaakko hyväksyi, todeten, että se on paljon parempi alkuperäisellä klingonilla esitettynä.)

Jukka ja Hakkis vetivät yhden sijaan kaksi juomistyöpajaa tänä vuonna. Ensimmäinen oli salainen, joten en voi kirjoittaa siitä mitään. Toinen oli lyhyt ”porttivartti”, jossa seuraamme liittyi hyvin humalainen ja hyvin nuori färsaarelainen ensikertalainen, jonka nimesin Junioriksi. Hän ei tiennyt, kuka kukaan oli, joka oli mielestämme hupaisaa. Jos olisimme olleet vähemmän ylimielisiä ja humalaisia, olisimme ehkä esittäytyneet, mutta sellainen ei ole Knutepunktin lauantai-ilta.

Taivas ja Helsinki 2018 netissä

Päivitys: Linkki vaihdettu parempaan videoon.

Kesällä kuvattu scifi-lyhytelokuvani Taivas ja Helsinki 2018 on Youtubessa. Vitkastelin sen konvertoimisessa niin pitkään, että naispääosaa esittävä Eeva Putro lopulta päätyi auttamaan. (Vähän näyttää nykivän tosin, ainakin tällä hotellinettiyhteydellä.)

Kyseessä on siis ekokatastrofin jälkeiseen Suomeen sijoittuva pieni seikkailu. Epäolennaisena taustatietona kerrottakoon, että kyseessä on sama maailma kuin Tähti-roolipelissäni ja taustalla vilahtaa jopa Evolutionin keikkajuliste.

Käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus ja tuotanto on omaa käsialaani. Kuvaajana on Aarne Tapola ja äänisuunnittelijana Pekka Aikio. Esiintymässä Putron lisäksi Juha-Pekka Mikkola, Paula Laitinen, Risto Paalanen, Anne Liljeström ja Topi Pitkänen. Työryhmässä lisäksi Paula Noronen, Tommi Kainulainen, Tommi Kovala. Musiikista vastaa Älymystö.

Farared Finnen saaga ehdolla Atorox-palkintoon

Kirjoittamani viikinkihenkinen uskontoa ja idäntietä käsittelevä ja vaihtoehtoista historian kulkua ehdottava Farared Finnen saaga -kertomus on ehdolla Turun science fiction -seuran jakamaan Atorox-palkintoon vuoden parhaalle tieteis- tai fantasianovellille.

Jokainen Suomen scifi- ja fantasiaseura saa nimittää oman raatilaisensa arvioimaan tarinoita, joten jos lukijoissani on näitä ja pakanallinen historiankirjoitus kiinnostaa, niin siitä vaan äänestämään Novelli on julkaistu PDF-lehti Usvassa, joten sen voi lukea kätevästi täältä.

Palkinto jaetaan Finnconissa, joka on tänä vuonna Helsingissä 10.-12.7.