h1

Hopeavirta

maaliskuu 9, 2008

Perjantai-illasta lauantai-iltaan pelattiin Harmaasusien tuorein historiallinen live-roolipeli Hopeavirta. Peli sijoittui viikinkien Idäntielle Novgorodin ja Laatokan väliseen kauppakylään 880-luvulle, jolloin ensimmäiset vaimeat toiveet Venäjän valtiosta alkoivat muodostua.

Harmaasudet hallitsevat historian elävöittämisen häkellyttävän hyvin, ja monet pelin osallistujat ja tekijät harrastavat sitä myös larppien ulkopuolella. Parhaimmillaan peli oli, kun istuttiin viikinkituvassa syömässä ajanmukaista juhlaruokaa (kalaa, juustoa, makkaraa, maustettuja juureksia, suolakurkkuja, smetanaa, hunajaa, hedelmiä, kakkuja…) ja päällikön peijaisista huolimatta painitaan, lauletaan, vitsaillaan, tanssitaan ja kerrotaan tarinoita kymmenien mehiläisvahakynttilöiden valossa. Tällaista aikamatkaa eivät mahdollista elokuvat tai teatteri tai edes kirjallisuus, se on itse elettävä.

Hopevirran kaltaisessa ajankuvaan painottavassa pelissä helposti yksittäisten hahmojen luonteet ja kohtalot jäävät vähemmän kiinnostavaksi seurattavaksi; niin osin nytkin. Pelissä oli melko paljon perinteisen hovijuonittelularpin piirteitä murhamysteereistä valtakamppailuihin ja kauppasopimuksista avioliittojen järjestämiseen.

Hieman maltillisempi juonittelu olisi mahdollistanut keskittymisen tunnelmaan, joka oli pelin vahvinta antia. Toisaalta, jos juonet olisivat selkeästi kietoutuneet jonkin teeman tai aiheen ympärille, olisivat ne voineet toimia yhtä persoonallisena ja vaikuttavana elementtinä kuin miljöö ja maailmankuva.

Oma hahmoni oli kuolleen päällikön velipuoli ja talousneuvonantaja – jotain koulukiusatun pikkunilkin ja pirullisen ovelan suurvisiirin välillä. Kaikki tuntui menevän pieleen, kun ilkeyttäni karkottamani poikani ilmestyi takaisin tappoaikeissa ja hänen mukanaan naapuritalon soturipoika, jonka aikoinaan lavastin syylliseksi isänsä murhaan. Niinpä pelissäkin tunnelmani menivät murheen ja epätoivon alhoista vankkumattomaan uskoon omien nerokkaiden valheideni voimaan.

Päävalheeni oli kertoa naapuritalon pojalle, että olin todellakin maksanut hänen isänsä murhasta, mutta vain pakotettuna. Samalla oli uhattu poikani henkeä. Kerroin tarinaa auliisti ja vannotin olemaan jakamatta sitä pojalleni. Luonnollisesti tarina kantautui hyvin nopeasti hänenkin korviinsa ja henkeni säästyi.

Koska mikään ei ole helpompaa kuin larpissa valehtelu, pyrin korostamaan epäluotettavuuttani kaikin mahdollisin keinoin, kuten hieromalla käsiäni salakähmäisesti – varsinkin aina, kun puhuin totta. Pelin jälkeen paljastui kuitenkin, että olin, jos jotain, rehellisempi kuin muut kauppiaat ja neuvottelijat, mutta ainoastaan vaikutin epärehellisemmältä. Tämä on niljakkaiden velipuolten osa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: