Archive for huhtikuu 2009

h1

Oblivion High 2 pian kaupoissa

huhtikuu 29, 2009

Mahtava suomalainen mangakirja Oblivion High: Vaihdokas saa jatkoa, kun pian ilmestyy Oblivion High 2: Kade. Kuvittaja Nina von Rüdigerin ja käsikirjoittaja Joc Koljosen mahtavaa jälkeä on ilo lukea! Pohjoismainen mytologia kohtaa lähiöarjen kohtaa pseudomangan kohtaa teiniromanssit kohtaa tinkimättömän laadun.

Jälleen on tarjolla myös traileri:

Mainokset
h1

Knutepunkt, päivä neljä: Lauantai

huhtikuu 29, 2009

Saatoin unohtaa mainita joitain tärkeitä yksityiskohtia perjantai-illalta, kuten outo improvisoitu fantasiaseikkailu näyttelijä Daniel Krauklisin kanssa. Tapasin myös miehen, jolla oli pitkät kynnet ja pitkä, vaalea tukka, jota norjalaiset kutsuivat nimellä ”nuori Mike Pohjola”. Mukava kaveri, joten ei siis ihan kaltaiseni.

Olin ilmoittautunut moniin ohjelmiin lauantaiaamupäivällä, mutta nukuin useimpien läpi. Ehdin osallistumaan Jiituomas Harviaisen luennon jälkeiseen keskusteluun. Luennon aiheena oli ollut rituaalien ja larppien yhtäläiset ja erilaiset piirteet. Harmi, että missasin, mutta artikkeleita on ilmeisesti jo tulossa.

Herätin Martinin, raahasin hänet lounaalle ja sitten aloimme rakentaa esiintymispuitteitamme. En ole usein krapulassa, mutta tuntemattomista syistä tämä kirous oli tänä päivänä päälleni langennut. Päänsärkyä, pahoinvointia, sekavuutta, ja muuta mukavaa.

Knutepunktin käytännön järjestelyt toimivat yleisesti ottaen hyvin, mutta huomasin paljon ongelmia tekniikan kanssa. Äänipiuhoja puuttui, jatkojohtoja ei löytynyt, videoprojektorit myöhässä. Roudarit tekivät, minkä pystyivät, mutta tuli vaikutelma, että kamaa ei vaan ollut tarpeeksi. Myöhemmin illalla päädyin lainaamaan läppäriäni Erlendin ja Katri Lassilan elokuville, koska niitä ei jostain syystä voinut näyttää muilla laitteilla.

Kun kaikki oli valmista, pidimme puolentoista tunnin esitelmän, aloittaen Sanningen om Marikasta, ja jatkaen siitä eteenpäin. Loimme eräänlaisen tarinankaaren sen ympärille, että viime vuoden Solmukohdassa olimme juuri valmistautumassa lähtöömme Cannesiin ja kansainväliseen Emmy-gaalaan.

Kun kerroimme tarinamme meistä gaalassa, laittamassa kynsilakkaa ja näyttämässä keskaria passiiviselle medialle, ja voittamassa sen patsaan… ihmiset taputtivat. Se oli mukava, lämmin hetki. Me molemmat olemme niin monta vuotta olleet ne ärsyttävät jätkät mustassa, jotka esittävät hävyttömiä vaatimuksia ja joita syytetään harrastuksen tuhoamisesta viemällä sitä milloin mihinkin väärään suuntaan, joten tämä yhteisöllisyyden tunne oli mahtavaa. Ei katkeruutta, ei kateutta, vain iloa. (Ja perustellusti, sillä mielestämme tämä on juurikin pohjoismaista roolipelaamista yhdistettynä perinteiseen televisioon.)

Sitten puhuimme pitkällisesti Dollplaysta ja hyvin, hyvin, hyvin lyhyesti kahdesta tulevasta projektista: The Artists ja TEVA. Yhteenvetona: ”Emme voi oikeastaan sanoa mitään näistä.” ”Ehkä voisimme sanoa, missä maassa se alkaa?” ”No, se saattaa alkaa jossain yksittäisessä maassa, tai ehkä ei.”

Illan viimeinen ohjelma, Erlendin elokuvaa lukuunottamatta, oli keskusteluohjelmaa emuloiva jeepform-peli. Idea oli jonkinlainen elämänkerta-tv-ohjelma, jossa yleisö improvisoi/roolipelaa henkilön elämän keskeisiä hetkiä. Tällaiset kokeilut ovat tärkeitä, mutta tällä kertaa se ei toiminut. Jutusta tuli ylipitkää improvisaatioteatteria ilman yhdistävää juonta tai pointtia.

Ohjelman jälkeen tarjolla oli paljon hengailua ja kummallisia juhlia. Tsekeillä oli mökissään juhla, jossa tarjoiltiin pahaa alkoholia, mutta kostin tuomalla turkinpippureita tuliaisena. Ihmiset esittivät lauluja kotimaistaan, mikä oli mielestäni yllättävän kansallismielistä Knutepunktien kansainväliseen henkeen, joten sanoin tulevani klingonien kotiplaneetalta. Minua tietenkin pyydettiin laulamaan klingonioopperaa, mutta päätin sen sijaan esittää monologin prinssi Khamletin tragediasta. (Jaakko hyväksyi, todeten, että se on paljon parempi alkuperäisellä klingonilla esitettynä.)

Jukka ja Hakkis vetivät yhden sijaan kaksi juomistyöpajaa tänä vuonna. Ensimmäinen oli salainen, joten en voi kirjoittaa siitä mitään. Toinen oli lyhyt ”porttivartti”, jossa seuraamme liittyi hyvin humalainen ja hyvin nuori färsaarelainen ensikertalainen, jonka nimesin Junioriksi. Hän ei tiennyt, kuka kukaan oli, joka oli mielestämme hupaisaa. Jos olisimme olleet vähemmän ylimielisiä ja humalaisia, olisimme ehkä esittäytyneet, mutta sellainen ei ole Knutepunktin lauantai-ilta.

h1

Perinteisen median uudet hölmöilyt

huhtikuu 28, 2009

Niin sanotusta ”perinteisestä media-establishmentista” on puhuttu paljon pahaa viime aikoina, varsinkin netissä. Suomessa se on kuolinkoreissaan koettanut upottaa YLEä, Ruotsissa Piratebay-oikeudenkäynti osoittautui korruptoituneeksi, vuosia ylimielisyytensä poteroissa itseään hehkuttaneet tylsät sanomalehtisarjakuvat ja -pilapiirtäjät saavat viimein nettisarjakuvilta turpaan. Kiinnostavaa huomata, että yllä linkkaamani Sunnuntaidebatin paperiversiossa YLEn Mikael Jungner sai esittää vastineensa Pentikäiselle, mutta sitä ei ole laitettu nettiin. Mitä turhia.

Hauskaa on lukea, miten Sanoma Oy:n toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen mielestä kaupalliset mediat ovat riippumattomia, yhteiskunnan rahoittamat eivät. Aika jännää, miten on journalistisesti välttämätöntä, että Hesarissa on jatkuvasti valtavia autoliitteitä. Joissa, kumma kyllä, on aika paljon myös autovalmistajien ja -myyjien mainoksia. Sellaista riippumattomuutta on mielestäni ihan perusteltua haastaa.

Tämänkään sanottuani, en mitenkään vastusta perinteisiä medioita. Haluan lukea uutiseni painomusteen tuoksuiselta paperilta aamiaispöydässä. Mielestäni uusisissa pitää olla sanomalehtihengessä kunnon journalistinen taustoitus, ei nettiuutisten ja iltapäivälehtien paria Wikipedia-linkkiä. Tykkään omistaa kirjoja ja kantaa niitä taskussa. Linkkaan tässäkin blogimerkinnässä perinteisten sanomalehtien sivuille. Olen kirjoittanut kirjoja ja ollut toimittajana lehdissä. Opiskelen tv- ja elokuvakäsikirjoittamista, kirjoitan näytelmiä ja ohjaan syyskesällä lyhytelokuvan. Ne ovat hienoja ilmaisumuotoja, mutta eivät enää ainoita ilmaisumuotoja.

En siis haluaisi liittyä traditionaalisen median yksisilmäisten parjaajien joukkoon. Mutta kun päätoimittajat ja mediakonsernien johtajat tekevät tyhmyydessään ja lyhytnäköisyydessään siitä niin helppoa. Tällä kertaa nerokkaan Lehti-blogin aikakauslehtiversio Aikakaus-Lehti on saanut Yhtyneet kuvalehdet raivoihinsa:

Yhtyneiden Kuvalehtien juristien lähettämän kirjeen mukaan Aikakaus-Lehden ulkoasu ja logo ovat kopiota ja mukaelmaa Suomen Kuvalehdestä. Tämä loukkaa kirjeen mukaan esimerkiksi tavaramerkkilakia.

[…]

Yhtyneiden Kuvalehtien julkaisujohtaja Tarja Hurme sanoo, että Lehti käyttää hyväkseen tunnettua brändiä ja yrittää niin myydä toista lehteä.

[…]

Myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on samaa mieltä. ”Tämä on aivan sama asia kuin joku kopioisi vaikka jonkun juoman tai patukan bisnesmielessä”, sanoo Ruokanen.

Ette kai te oikeasti kuvitelleet, että joku tuomioistuin ei huomaisi, että kyseessä on parodiaa ja siis lain suojelemaa ilmaisua? Ette kai te kuvitelleet, että Lehden tekijät yhtäkkiä pelokkaasti kumarrellen tottelisivat? Ette kai te kuvitelleet, että te näkyisitte tässä hyvinä jätkinä?

Älkää kaivako omaa hautaanne, vaan seuratkaa aikaanne. (Voin tulla kertomaan tämän myös livenä konserneihinne, mutta silloin konsulttipalkkioni on 500e tunti, nyt saatte ilmaiseksi.)

h1

Novellielokuva Lipunpolttajat

huhtikuu 24, 2009

YLEn ja Suomen elokuvasäätiön kolmas novellielokuvakilpailu on ratkennut ja neljä tuotantoon päätyvää elokuvaa on valittu. Joukossa on paljon koulukavereitani, mutta ehkä sittenkin niistä eniten mieltä hivelee tämä:

LIPUNPOLTTAJAT

Jaana, Martti ja Ville ovat nuoria aktivisteja, jotka vastustavat imperialismia ja uusliberialismia ja seisovat suoraselkäisesti ajatustensa takana. On kuitenkin vaikeaa pitää kiinni aatteistaan ristiriitaisten signaalien maailmassa. Saadakseen mielipiteensä julki nuoret päättävät tehdä jotain, mistä heidät huomataan. Jotakin, mikä on tärkeää ja näyttävää.

Käsikirjoitus ja ohjaus Mike Pohjola
Tuottajat Misha Jaari / Oy Bufo Ab ja Mark Lwoff

Käsikirjoittajaohjaaja Mike Pohjola, 30, on elokuvantekijä, kirjailija ja roolipelisuunnittelija. Pohjola on opiskellut New York Film Academyssä elokuvaohjausta ja Taideteollisessa korkeakoulussa elokuva- ja tv-käsikirjoittamista. Osallistuvaan draamaan keskittyvä ruotsalainen tuotantoyhtiö The Company P, jota Pohjola on ollut perustamassa, voitti kansainvälisen Emmy-palkinnon parhaasta interaktiivisesta tv-palvelusta.

Tuotantoyhtiö Oy Bufo Ab on vuonna 2007 perustettu kolmen Taideteollisen korkeakoulun käyneen kaveruksen perustama elokuvatuotantoyhtiö.

Ei varmaan nimestä ole kauhean vaikeaa päätellä, mitä tärkeää ja näyttävää nuoret päätyvät tekemään, mutta tossa onkin vasta elokuvan pari ekaa minuuttia. Lipun polttaminen on nimittäin yllättävän vaikeaa.

h1

Knutepunkt, päivä kolme: Perjantai

huhtikuu 23, 2009

Onnistuin heräämään aamukahdeksaksi Johannan Physical Rituals –työpajaan. Se tuntui enemmänkin teatterityöpajalta, johon oli yhdistetty konseptuaalisia eläytymisharjotteita, mikä sinänsä oli mahtavaa, mutta kaukana Knutepunkt-rituaaleista.

Aamiaisen jälkeen menin kuuntelemaan luentoa tsekkiläisestä larppaamisesta. Kaikki kuulijat taisivat mennä sisään ylimielisellä asenteella ja lähteä harvinaisen nöyrinä. Tsekeillä on dokumentoituja larppeja jo ajalta ennen toista maailmansotaa. Ja jotain sinnepäin jo ennen ensimmäistä! Mieletöntä.

Ennen lounasta vedin pienet päikkärit kerätäkseni voimani iltapäivää varten. En odottanut ruokailuilta paljoa, mutta ateriat osoittautuivat mahtaviksi norjalaisiksi tapas-buffeteiksi täynnä enemmän vaihtoehtoja kuin lautaselle mahtui. Lihansyöjillä tietysti vieläkin enemmän!

Sitten koitti oman rituaalityöpajani vuoro. Se, että edes halusin järjestää rituaalityöpajan riittänee todisteeksi, että olen muuttunut täysin norjalaiseksi.

En tiedä, mihin muuhun laavua käytettiin, mutta tähän se oli omiaan. Keskellä loimusi tuli, jonka ympärille kokoonnuimme. Ensin uhrasimme hiukan viiniä Dionysos-jumalalle joko juomalla sitä tai kaatamalla sitä tuleen, ja minä piirsin rituaaliveitsellä maagisen ympyrän osallistujien ympärille.

Kokeilimme kolmea tai neljää erityyppistä kuoroa, aloittaen klassisella dionyysisellä dityrambille, jossa on vain kuoro ja sen johtaja tai pappi. Sitten lisäsimme yhden näyttelijän, sitten toisen, siirtyen koko ajan lähemmäs kreikkalaista tragediaa, jossa kuoro on vain yksi näyttämöllä oleva asia. Aristoteles ja Nietzsche sanoivat, että kuoro on ihanteellinen yleisö, ja halusin kokeilla, mitä se tarkoittaa. Luulen, että tajuan nyt, mutta vedän kyllä jotain vastaavaa Ropeconissakin.

Naamioita ja musiikkia ja yksinpuheluita ja messuamista. Omasta mielestäni se oli aika siistiä, joskin kyseessä oli vielä selvästi oppimiskokemus. Monet odottivat feikkirituaalia enemmänkin kuin rituaaleja käsittelevää työpajaa, ja he pettyivät, kun saivat liikaa teoriaa ja liian vähän rumpuja.

Rituaalin jälkeen oli gaalan vuoro. Bileissä jokaisen piti pukeutua lempiväriinsä, joten itse sonnustauduin Amsterdamista vuodenvaihteessa hankkimaani goottipukuun. Hakkis ja Jukka olivat päätyneet pinkkeihin stetsoneihin ja kaapuihin, ja muuttuivat rakkauden velhoiksi.

Bileissä oli pari erinomaista burleskiesitystä, mahtavia ihmisiä, paljon erilaisia juomia, väkeä liikkumassa pienistä piireistä isoihin ryhmiin ja taas yksityisiin keskusteluihin ja paljon tanssia. Tämä oli minulle se pakollinen yö, jolloin valvotaan aivan liian myöhään, ja täysin sen arvoinen.

h1

AYY-edustajistoon

huhtikuu 23, 2009

Eilen tehdyn alustavan ääntenlaskennan perusteella minut valittiin Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon yhtenä viidestä taikkilaisesta. Lisäksi mukana on 25 teekkaria ja 15 kauppatieteilijää. Taikkilaisia on siis yhdeksäsosa koko jengistä, mikä on enemmän kuin lukumäärämme sallisi. Huhun mukaan monet Otaniemen vasemmistolaiset äänestivät meidän punavihreää ryhmää, ja hyvä niin.

Elokuva- ja lavastustaiteen opiskelijoita on lisäkseni kolmannen vuosikurssin näyttämölavastaja Milla Martikainen. Haluamme molemmat osastomme irti Aallosta ja Taikista ja osaksi Teatterikorkeakoulua, joten siinä mielessä olemme vähän kuin ne EU-kriittiset mepit. Separatismin lisäksi ajan tietenkin myös perinteisempiä punavihreitä arvoja. Saapa nähdä, miten edustajistossa käy…

h1

Knutepunkt, päivä kaksi: Torstai

huhtikuu 21, 2009

Nukuttuamme varsin myöhään, liitymme monien muiden seuraan Oslon Keskusasemalla ja nousemme Knutepunkt-bussiin. Olimme lähes ajoissa, mutta kaksi bussia oli jo ehtinyt lähteä.

Bussiss lukaisin larppiskenaarion nimeltä ”School Trip”, jonka minä ja moni muu tulisi vetämään alkuseremonioiden jälkeen. Kukaan ei kysynyt, kiinnostiko meitä — elokuvaohjaaja ja Knutepunktin luoja Erlend Eidsem Hansen vaan valitsi parikymmentä vanhaa pelinjohtajaa, joille antoi tehtävän. Takakani istuvalla Eirikillä oli sama taakka.

Knutepunkt-paikka oli kauniin vuorten kehystämän puolijäätyneen jäisen vieressä. Mökkejä, hotelli ja rannassa iso kota. Paljon vanhoja ystäviä tuli tervehtimään ja halaamaan meitä. Jaoin kerrossängyn The Company P –kanssaomistajani Martin Ericssonin kanssa mökissä, jossa oli lisäksemme viisi muuta ihmistä.

Tapahtuma oli alkava rituaalilla (joita norjalaiset rakastavat). Erlend antoi pelinjohtajille tehtävän auttaa häntä, jotta alkuseremoniat kehittyisivät saumattomasti larpiksi. Kantaen soihtuja me kaksikymmentä kävelimme hitaasti rummun ja huilun säestäminä keskelle parinsadan ihmisen kehää. Useimmilla osallistujilla oli palamattomat soihdut käsissään ja me sytytimme niitä sitä mukaa, kun valitsimme pelaajat omiin pelautuksiimme.

Omaan Luokkaretkeeni sain pelaajiksi Larsin, Jeeppi-veteraani Tobias Wrigstadin ja kuusi muuta, jotkut tuttuja, toiset eivät. Peli oli ongelmallinen — se oli näennäisen realistinen larppi luokkakokoukssesta, joka yhtäkkiä keskeytyy, kun opettaja esittelee keksimäänsä aikakonetta ja tarjoaa mahdollisuutta matkustaa ajassa taaksepäin nuoruuden traumaattiseen tapahtumaan. Tai traumaattiseen muutamalla ryhmän jäsenelle. Muita ei koko juttu kiinnostanut, ja he olisivat halunneet jättää tilaisuuden käyttämättä.

Jokaisen pelinjohtajan oli tarkoitus järjestää peli omalla tyylillään (360 asteen illuusio, jeepform, pöytäpeli, fyysistä teatterimaisuutta, mitä tahansa). Halusin tehdä omastani niin eläytymistä tukevan kuin mahdollista, ja tämä vaati sitä, että jotenkin poistaisin aikakoneen tuoman häiriötekijän ja loisin voimakkaan tunnun ryhmästä ja nimenomaisesta paikasta ilman proppeja, lavasteita, ääntä, valoa, pukuja tai valmistautumista.

Käytettävissä oli sen sijaan ihmisiä, joilla oli hivenen kummalliset hiukset ja vaatteet (olivathan he larppajia) ja yhteinen käsitys nörttitriviasta. Päätin tehdä Luokkaretkestä Harry Potter –pelin, jossa opiskelijat olivatkin velhokoulun väkeä. Magia selitti aikamatkustuksen ja velhomeininki loi sopivan uniikin ilmapiirin puoleksitoista tunniksi. Onnekkaasti saamani huone sisälsi paljon vanhoja kirjoja. Monet kiittelivät jälkikäteen, joten tämä taisi olla hyvä ratkaisu.

Tämän jälkeen riensimme pääsaliin todistamaan hyvän ystäväni Joc Koljosen juontamaa talk show’ta, jossa tusina Knutepunkt-kävijää puhui siitä, mitä oli tehnyt viimeisen vuoden aikana ja siitä, mitä aikoi tehdä tapahtumassa. Mukana olivat Martin puhumassa Dollplaystä ja Marikasta, tutkija Jaakko Stenros kertomassa pervasiivisista peleistä, ja suomalaisbrittiläinen näyttelijä Teatteri Naamio ja höyhenestä, Johanna MacDonald, joka ei ollut ennen käynyt Knutepunktissa, mutta oli huomannut (aivan oikein), että larpilla ja esitystaiteella on paljon yhteistä.

Yritin mennä nukkumaan kahden maissa noustakseni aamukahdeksaksi Johannan ohjelmaan. Valitettavasti Martin oli saanut käsityksen, että asumuksemme on määritelty bilemökiksi ja toi sinne väkeä jatkojen jatkoille, kun muut asumukset olivat jo pimeinä. Mutta sellaistakin on Knutepunktin taika!