h1

Mutta onko se Star Trekiä?

Touko 10, 2009

Näin uuden Star Trek –leffan eilisiltana, enkä ollut kovin vaikuttunut. Se oli toki hauska ja viihdyttävä toimintaleffa, mutta odotin enemmän.

(Tässä tilityksessä on parit spoilerit, mutta ei se mikään murhamysteeri ole, joten lue pois.)

Ykköskriteerini elokuvalle oli, että jos vien jonkun Trek-ummikon sitä katsomaan, ”tajuaisivatko” he mistä on kyse. Ymmärtäisivätkö he, miksi nuoruudessani minulla oli seinällä Data-juliste, miksi opettelin vulkanuslaisen käsitervehdyksen pari klingoninkielistä fraasia? Ja olisiko tällä leffalla ollut kymmenvuotiaaseen minuun yhtä iso vaikutus kuin varhaisilla TNG-jaksoilla?

Sitä tämä elokuva ei tarjonnut lainkaan. Se puhuttelee faneja tarpeeksi, kun ei riko jatkuvuutta, sisältää vanhoja hokemia, palauttaa retro-asusteet ja sitä rataa. Valtavirtayleisölle se antoi paljon avaruusräjähdyksiä ja planeettojen pinnalla käytyjä nyrkkitappeluita. Mutta ”se jokin” puuttuu.

Siinä ei ole sitä, mikä sai meidät rakastamaan Star Trekiä vaikka siinä oli joskus huonot efektit, laiskaa kirjoittamista tai surkeaa ohjausta. Kaiken teknolätinen keskellä oli inhimillisiä kysymyksiä, filosofisia dilemmoja ja kirkas, utopistinen näkymä tulevaisuudesta. Se antoi toivoa. Tämä antaa… räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita.

En mitenkään vastusta räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita. Nehän ovat mahtavia. Varsinkin, kun sattuvat vieraiden planeettojen kiertoradoilla. Mutta halusin enemmän.

Tiedostan, että elokuva ei ilmaisumuotona ole kovin sovelias filosofialle ja eettisille kysymyksille. Se on visuaalista tarinankerrontaa. Mutta yksi asia, mikä elokuvissa onnistuu hyvin, on lähikuvat hahmoista, joista olemme oppineet välittämään, tekemässä vaikeita valintoja ja taustalla tunteisiin vetoavaa musiikkia, joka saa minut nauramaan ja itkemään. Rakastan jo valmiiksi näitä hahmoja, joten ajattelin, että tässä se ainakin onnistuu. Mutta ei. Itkin Pirates of the Carribbeania ja Sinkkuelämää –leffoja katsoessa. Mutta tässä? Ei mitään. Pari hyvää vitsiä, runsaasti popcorn-toimintaa, mutta silmät pysyivät kuivina. Kaikki tuntui vain jotenkin samantekevältä.

Monissa arvosteluissa hehkutettiin sitä, että tämä elokuva sisältää henkilökohtaisia tarinoita, joista voimme välittää: Kapteeni Kirkin ja Mr Spockin nuoruuden dilemmat. Tarina on jo tuttu kaikista ennakkojutuista: Kirk on kapinallinen alisuoriutuja, joka vastaa haasteeseen voittaa marttyyrina kuolleen avaruussankari-isänsä maine. Spock temppuilee tunteellisen ihmisperimänsä ja loogisen vulkanuslaisuutensa välillä.

Tai niin varmaan synopsiksessa lukee.

Kirkin tarina on kelvollisesti kerrottu, ja siinä näytteleminen, ohjaus ja käsikirjoitus yhdistyvät varsin hyvään, joskin epäinspiroituneeseen kertomukseen. Näin Jim Kirkistä tulee kapteeni Kirk, joka osaa yhdistää ylimielisen ja omahyväisen asenteensa loistavaan johtajuuteen. Amerikkalaisilla käsikirjoittajilla tuntuu olevan jonkinlainen krooninen Oidipus-kompleksi, jossa jokainen valkoihoinen kaskyt-ja-risat miessankari vertaa itseään isäänsä, mutta tässä se kyllä toimii.

Spockin tarina sen sijaan teeskentelee olevansa jotain, mitä ei ole. En oikeasti tajua, miten tällainen sekavan kirjoittamisen ja laiskan ohjaamisen yhdistelmä päätyi valkokankaalle. Lähtökohtana on, että Spock piilottaa kaikki tunteensa ja väittää perustavansa kaikki päätöksensä logiikalle – aivan kuten tv-sarjassa. Mutta tämä ei välity lainkaan. Kaikki hänen päätöksensä perustuvat puhtaalle, peittelemättömälle tunteelle. Kieltäydyt paikasta Vulkanuksen Tiedeakatemiassa, koska ne haukkuivat äitiäsi? Ärsyynny ilkeäksi, kun Kirk voittaa kokeesi? Kude tyttöystäväsi kanssa hississä? Menetä jatkuvasti malttisi puhuessasi pienimmistäkin asioista? Jätä komentopaikkasi mennäksesi leikkimään Indyä Vulkanukselle? Masennu äitisi menetyksestä? Mitä ihmettä? Jos tarkoitus oli esittää Spock piilottamassa tunteitaan, eikö kannattaisi antaa hänelle jotain kohtauksia, joissa katsoja odottaa hänen näyttämässä tunteitaan (ja näitä oli paljon), mutta sitten tunteita EI näytettäisi? Ennen kuin vasta kliimaksissa, jossa padot vihdoin murtuvat, ja yleisö on kyynelissä, kun katsoo kivikasvojen irvistävän kipuaan.

Sen sijaan saimme tarinan jostain tunteidensa heittelemästä pikkumaisesta jätkästä, jolla on koko ajan huono mäihä, ja joka lopulta ystävystyy kilpakumppaninsa kanssa. Kyllä senkin tarinan kanssa voi elää, mutta miksi teeskennellä, että se on jotain muuta?

Se itse asiassa summaa tunteeni koko elokuvaa kohtaan. Se on kiva avaruusseikkailu, mutta miksi teeskennellä, että se on Star Trekiä?

Istuin Butt-Jannen vieressä teatterissa ja olen paljolti samaa mieltä hänenkin his arvostelunsa kanssa.

Mainokset

2 kommenttia

  1. Kuka sanoikaan, että jo on aikoihin eletty kun nörtin pitää inhota Star Trek -elokuvaa ja tavallisen jampan täytyy pitää siitä?

    Meitsi kyllä piti vaikka Trekkiä aikanaan näinkin tarpeeksi, että kovin montaa sisäpiirivitsiä ei mennyt ohi. Mä luulen, että tuo nuoruuden Star Trekin magia oli jotain, mikä ainakin mulla oli ikävaiheesta kiinni, ja jota ei voi enää tavoittaa. Mä pidin Trekin egalitaarisesta optimismista, mutta kyllä sitä musta tässäkin oli läsnä.

    Voi olla, että mun hyvä fiilikseni johtui siitä, että kun edelliset kaksi elokuvaa ja kaksi kokonaista tv-sarjaa ovat olleet aivan kamalia, oli tervehdyttävää nähdä jotain, joka oli tehty ammattitaitoisesti, vanhan Trekin kalkkeutumia vältellen. Olin niin väsynyt paskaan Trekkiin, että räjähdykset, meno ja meininki kelpasivat kyllä.


  2. Mike, sä olet yksinkertaisesti vain ihan liian nörtti.



Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: