Archive for maaliskuu 2010

h1

Jeesus-tutkimusta #4: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (romaani, 1991)

maaliskuu 24, 2010

Hahmottelin viime vuonna erilaisia aloituksia Jeesus-aiheiselle romaanilleni Ihmisen poika. Yksi hylätty aloitusluku päättyi näin: ”Siksi kerron nyt oman ilosanomani. Tämä on evankeliumi Jeesuksen mukaan.”

Viimeinen lause tuntui jotenkin tutulta, ja pian tajusin, että sen niminen kirjahan on jo olemassa. Portugalilaisen kommunistikirjailija José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi pääsi tietenkin välittömästi lukulistalleni. Lainasin kirjan Töölön kirjastosta loppuvuodesta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Huojennuksekseni Saramagon teos ei liippaa lähelläkään omia aiheitani sillä se, kuten lähes kaikki ei-tunnustuksellinen Jeesus-fiktio, liittyy Jeesuksen seikkailuihin Rooman valtakunnan aikana, eikä toiseen tulemiseen.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi oli herättänyt Portugalissa ja katolilaisten keskuudessa paljon pahennusta, ja Portugalin konservatiivihallitus oli jopa erikseen estänyt kirjaa kilpailemasta kirjallisuuspalkinnosta. Odotukseni olivat siis korkealla.

Kirja oli melkoinen pettymys. Kuten Saramagon monet teokset, se on pullollaan symboliikkaa ja filosofointia, mutta ajautuu valitettavasti lähes koko ajan jaarittelun puolelle. Pohjimmiltaan kyseessä on hengellinen kasvuromaani, joka kertoo nuoren miehen elämän syntymästä kuolemaan, ja välissä on erilaisten ammattien kokeilemista, seksiä, ystävyyksi, perheen eroamisia ja jumalolentojen kanssa bamlaamista. Kirja muistuttaakin kovasti Paolo Coelhon Alkemistia ja Herman Hessen Siddharthaa, ehkä jopa Lloyd Alexanderin fantasiakvintologiaa Prydainin kronikat. Evankeliumeita tämä teos muistuttaa melko vähän, joskin samoja tapahtumia käydään tietysti läpi.

Jeesus nousee varsinaiseksi henkilöksi vasta monen sadan sivun jälkeen kun on siinä kymmenen-kaksitoistavuotias. Sitä ennen seurataan Marian ja Josefin hidasta lähtöä Jerusalemiin verollepanoa varten, mutta kukas meidän kodistamme nyt sitten pitää huolen täällä Nasaretissa sillä aikaa kun me olemme matkalla, kysytäänpä naapurilta, no naapuripa suostui, no niin sitten lähdetään, ja matkalla onkin tällaista seuraa jotka ovat myös matkalla Jerusalemiin… Paikoitellen Saramago tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa, mutta paljon useammin olisi punakynälle ollut töitä.

Teini-ikäinen Jeesus lähtee kotoaan ja tekee töitä paimenena ja kalastajana. Välillä käydään lukion filosofian tunneilta huokuvia keskusteluja Paholaisen tai Jumalan kanssa. Sitten kirjan sävy muuttuukin muistuttamaan enemmän Ryhmä X:ää tai jopa Teräsmiestä, kun Jeesuksen supervoimat alkavat kehittyä, ja hän pystyy parantamaan sairaita, karkottamaan demoneita, monistamaan ruokaa, ja löytämään parhaat kalansaaliit. Tätä supersankarivaihetta seurataan jonkin aikaa, kunnes päästään kolmekymmentäviisi sivua kestävään keskusteluun Jumalan, Paholaisen ja Jeesuksen välillä. Kolmekymmentäviisi sivua!

”Ole sinä vaiti, Jumala keskeytti kärsimättömästi, synti ja Paholainen ovat saman asian kaksi eri nimeä, Mikä se asia on, Jeesus kysyi, Minun poissaoloni, Mutta mistä sinun poissaolosi sitten johtuu, siitäkö että olet itse vetäytynyt pois vai siitäkö että sinusta on erkaannuttu, Minä en vetäydy pois koskaan, Mutta suostut siihen että sinut jätetään, Se joka jättää minut etsii minua, Ja jollei löydä sinua, syy on siis tietysti Paholaisen, Ei ole, se ei ole hänen syynsä, syy on minussa itsessäni, kun en ennätä sinne missä minua etsitään, ja nämä sanat Jumala lausui riipaisevan ja yllättävän surullisesti, ikään kuin olisi äkkiä huomannut mahtinsa rajallisuuden.”

Lopulta syyt näihin skandaaleihin ja paheksuntaan ovat ilmeisesti niin kamalassa väitteessä, että Jeesus olisi ollut osittain ihminen, jolla olisi ollut inhimillisiä tarpeita. Nuorena hän näkee alastoman naisen ja saa erektion, ja miettii pitäisikö vetää käteen. Ei kuitenkaan vedä. Sitten hän tapaa Magdalan Marian ja viettää tämän kanssa koko loppuelämänsä. He harrastavat seksiä.

Kieltämättä Jeesuksen seksielämä ei selviä Raamatusta ja kirkko tietysti opettaa, että sellaista ei ollut, mutta ei tämä nyt mikään rohkea uusi väite ollut. Kirja julkaistiin 1991, kun taas Maria Magdaleenan ja Jeesuksen suhteesta on juoruttu myöhäisantiikista alkaen. Oma osansa Jeesuksen ja Magdalan Marian suhteen popularisoimisella kirjalla kyllä oli, mutta ei se ollut ensimmäinen, viimeisin eikä tärkein.

Jeesuksen ja Magdaleenan suhdetta ovat käsitelleet muiden muassa Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset (1960) ja sen pohjalta tehty leffa (1988), Donovan Joycen The Jesus Scroll (1972), spekuloiva tietokirja Holy Blood, Holy Grail (1982), siihen pohjautuva Da Vinci –koodi (2003), Margaret Starbirdin The Woman With the Alabaster Jar (1993), ja iso kasa pseudohistoriallisia salaliittokirjoja. Kummallisen usein väitetään, että Jeesuksen ja Maria Magdaleenan jälkeläisistä syntyi merovinkien kuningashuone ja sitä kautta kaikki Euroopan kuninkaallisit olisivat Jeesuksen jälkeläisiä. Hieman, eh, kyseenalaista ajattelua näin modernina aikana.

Melkoinen pettymys siis tämä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi sekä kirjana että jumalanpilkkana.

Mainokset
h1

Aamulehti muistelee parasta Sotaa

maaliskuu 15, 2010

Tampereen elokuvafestivaalien päätöspäivänä Aamulehdessä oli viisi sivua urheilua ja yksi sivu kulttuuria. Ja ikään kuin se ei olisi tarpeeksi, päätoimittaja Jorma Pokkisen pääkirjoitus ”Vapaussodan, Talvisodan ja Jatkosodan” ihanuudesta.

Otsikkona oli “Talvisota torjui Vyborg Pravdan”, mikä kiteyttääkin jo aika paljon. Vasemmistolta on kielletty kaikenlainen historiallinen “mitä jos” –ajattelu ja vaadittu suorastaan kantamaan vastuuta kaikista Neuvostoliitossa tehdyistä hirmuteoista. Kokoomuslaiset lehdet sen sijaan kirjoitellevat tällaista ihmeellistä scifiä ilman että kukaan kulmakarvojaan kohottaa:

”Taistelu kannatti. Ilman vastarintaa venäjänkielinen Vyborg Pravda olisi totuuden valo Stalinin ja Neuvostoliiton kuristamassa Suomi-liittovaltiossa. Ilman taistelua koulussa ensimmäisenä kielenä olisi vuosikymmenet luettu venäjää ja puolet perheestämme ehkä eläisi muualla siirtolaisena.”

Tämä on niin halpaa retoriikkaa, että sitä pitäisi hävetä jo nettifoorumeillakin. Jos Suomi olisi hävinnyt talvisodan, olisi maailmanhistoria koko lailla erilainen kuin se on nyt, emmekä voi mitenkään ennustaa, missä tilassa maamme olisi ollut 70-luvulla saati nyt. Tässä pari esimerkkiä:

Jos Neuvostoliitto olisi vallannut Suomen, olisi Ruotsin ja Norjan ollut pakko siirtyä myöntyväisyyspolitiikkaan, eikä Natsi-Saksa olisi saanut joukkojaan Itämeren pohjoispuolelle. Normandian maihinnousun (1944) sijasta länsiliittoutuneet olisivat hyökänneet Saksasta Malmöstä Tanskan kautta vaikkapa vuonna 1941, ja voittaneet Saksan vuodessa. Toinen maailmansota olisi loppunut siihen, eikä jatkosodalle olisi ollut tarvetta. Monet saksalaiset pakenisivat Itämeren yli Suomeen ja liittyisivät maanalaiseen vastarintaliikkeen. Suomalais-saksalaiset partisaanit olisivat nousseet kapinaan vaikkapa 1960 ja voittaneet eteläiselle Tynkä-Suomelle itsenäisyyden. Neuvosto-Lappi porskuttaisi vieläkin.

Tai ehkä ei olisikaan käynyt noin. Ehkä Neuvostoliitto olisi valloittanut Suomen talvisodassa, mutta muutoin toinen maailmansota meni niin kuin meni. Terijoen hallitus olisi muuttanut Helsinkiin ja Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta syntynyt. Otto-Wille Kuusinen olisi hallinnut Suomea kymmenen vuotta ja pitänyt huolta suomenopetuksesta kouluissa. Stalinin kuoltua 1953 Kuusisesta olisi tullut kommunistisen puolueen uusi pääsihteeri, ja hän olisi toiminut virassa kaksikymmentä vuotta. Kuusinen olisi tuonut Neuvostoliittoon sanan-, uskonnon- ja kokoontumisenvapaudet, lopettanut etniset puhdistukset ja mielipiderikokset, aloittanut liennytyspolitiikan lännen kanssa ja keskittynyt taloudelliseen tasa-arvoon. 70-luvulla Yhdysvaltojen johtama lyhytnäköinen kapitalismi romahti lopullisesti ja kymmenessä vuodessa koko maailma oli siirtynyt arvoliberaaliin hyvinvointivaltiotyyppiseen järjestelmään.

En usko, että kumpikaan ylläolevista skenaarioista on kovin todennäköinen, mutta ne kenties osoittavat, että edes Aamulehti ei voi tietää, miten olisi käynyt, jos historiassa olisi ollut jokin valtava muutos. Joten nykypäivän ratkaisujen perustelu ”what if” –skenaarioilla on yhtä järkevää kuin vaikka horoskooppien neuvomana.

”Sodan hinta oli kallis. Menetimme läheisiä, kotimme, osan Suomesta. Menetimme paljon, mutta saimme Talvisodan hengen. Se oli ainutkertaista, senhetkistä, eikä monistaminen pääministerin toiveella onnistu. […] Riitelyn, narinan, yhteiskunnallisen rillumarein ja politiikan pokerinpeluun tilalle kaivataan nytkin selkeyttä, johtajuutta. Aika on sellainen.”

Talvisodan henki! Aivan mielettömän relevantti toive nykyajalle. Mitä se sitten tarkoittaa? Selkeyttä ja johtajuutta?

”J.K. Paasikivi oli myöntyväisyyssuunnan kannattajia, Mannerheim vastarintansa vuoksi kansakunnan ikoni.”

Mannerheim?! Olen kuvitellut, että talvisodan henkeen liittyisi jotenkin eri luokkien ja kansanryhmien yhteistyö, joka myöhemmin kanavoitui sotakorvauksiin jälleenrakentamiseen, mutta talvisodan henki olikin siis Mannerheim itse! Tietenkin juuri C. G. E. ”Talvisodan henki” Mannerheimin selkeys ja johtajuus ratkaisisi YLEn rahoituksen, lisäydinvoimalat ja poliittisen korruption!

”Itsenäisyyttä voi kunnioittaa monin tavoin. Kirjoittakaamme Vapaussota, Talvisota ja Jatkosota isolla alkukirjaimella. Se kertoo niiden merkityksen Suomelle.”

Jahas! Eli riitelyn, narinan, yhteiskunnallisen rillumarein ja politiikan pokerinpeluun rinnalle tarvitaan paitsi Talvisodan henkeä, myös Jatkosodan ja jopa ”Vapaussodan” henkeä! Aletaanko heti vetää rajoja Uralille ja liittoutua natsien kanssa? Vai muodostetaanko jokaiselle luokalle omia puolisotilaallisia joukkoja, keskitysleirejä ja lahtauslistoja? Luokkaerojen muuttuminen tietysti vaikeuttaa tilannetta, mutta olen varma, että luovan luokan konekivääri- ja performanssikomppania saa paljon asetukea sekä Leniniltä että Saksan kuninkaalta!

”Jos sota on joskus hyvä sota, Talvisota oli sellainen.”

No huh vitun huh.

Ainoa mikä tästä enää puuttuu on, että Hesarissa olisi iso artikkeli, jossa sanottaisiin, että jos Venäjä hyökkäisi nyt, ainoa tapa pelastua olisi NATOn avulla. Ei kun hetkinen, sehän oli jo viime viikolla…

(Hesarin juttuun ei löydy linkkiä, mutta Lehdessä oli oiva parodia ”Aamulehti: Eipä unohdeta juutalaisten kansanmurhan hyviä puolia”.)

h1

Ydinvoimasta päätettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä

maaliskuu 7, 2010

Vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen naulitsee Hesarin kannan lisäydinvoimaan tämän päivän (7.3.2010) yliökirjoituksessa:

”Jos hakijat täyttävät lain edellyttämät vaatimukset, lupa pitäisi antaa kaikille. Jos yksityisellä pääomalla halutaan rakentaa Suomeen uutta ydinvoimalaa, miksi hallituksen pitäisi se estää? Jos teollisuus pystyy rahoittamaan hankkeensa [kaikki kolme] ja kantamaan siihen liittyvän riskin, sen tulisi kaiken järjen mukaan saada se tehdä.”

Mitenhän Janne Virkkunen näkee, että yksityinen ydinenergiayhtiö kantaisi vastuun mahdollisesta ydinvoimalaonnettomuudesta? Yhtä hyvin kuin pankkikriisistä tai Islannin konkurssista? Voimalaa varten perustettu bulvaaniyhtiö konkurssiin, emäyhtymä porskuttaa eteenpäin ja kansalaiset maksavat laskun?

Puhumattakaan siitä, että yksityinen ydinvoimalayhtiö tai edes Suomen eduskunnan pieni enemmistö voisi tehdä päätöksen hankkia Suomeen lisää ydinjätettä, joka säteilee maaperässämme vielä 250000 vuoden päästä. Onko jätesäiliöiden rakentaminen yhtä vakaalla pohjalla kuin Olkiluodon kolmosen? Viisi vuotta käyttöön oton jälkeen huomataankin, että jotkut laskelmat ovat virheellisiä tai joku tavarantoimittaja vähän oikonut mutkia?

On mielestäni absurdia, että tällaisia päätöksiä ylipäätään tehdään eduskunnassa normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Heti kun saadaan sata edustajaa 199:stä päätösvaltaisesta tukemaan ajatusta, voidaan runnoa luvat läpi. Jos viikon päästä joku olisi muuttanut mielensä, ei asiaa voi enää auttaa, päätös on tehty ja sitoo seuraavat neljännesmiljoona vuotta.

Ydinvoimasta tulisi päättää perustuslain säätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä eduskunnassa, perustuslain pykälän 20 nojalla:

20 §: Vastuu ympäristöstä
Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.