Alkuviikosta paljastuu joulukuisen Amerikan-matkani varsinainen syy. Se ei kuitenkaan ole salaista, että kävin tutustumassa Universal Studiosin huvipuistoon.
Kymmeneltä ajoin pari kilometriä pohjoiseen, Studio Cityyn, jossa on Universal Studios Hollywood eli ”Los Angelesin viihdepääkaupunki”. Alueella sijaitsevassa lavastekylässä kuvataan jatkuvasti leffoja, ja sen vieressä on iso ja hyvin amerikkalaishenkinen teemapuisto. Käytin siellä kuusi mahtavaa tuntia. Luokkayhteiskuntaan sopivasti tarjolla oli karvalakkilippuja ja kalliimpia Front of the Line –lippuja. Minulle oli suositeltu jälkimmäisen hankkimista ja hyvä niin: sillä sai ohittaa 20 minuuttia kestävät jonot ja pääsi suoraan kävelemällä sisään haluamilleen ajeluille. Lisäksi siihen piti sisältyä jotain oheisohjelmaa.
Aloitin päivän kävelemällä Kauhujen taloon. Se alkoi näyttelynä Universalin vanhoista hirviöistä (Frankenstein, Dracula, Susimies), ja muuttui koko ajan pelottavammaksi. Katselin pimeässä käytävässä jotain nukeilla toteutettua monimutkaista kidutuskohtausta, kun yhtäkkiä raatelukyntinen käsi kurkotti minua kohti. Elävä näyttelijä kauhupuvussa hyökkäsi kimppuuni ja jahtasi seuraavaan huoneeseen. Mahtavaa! Vastaavia kauhukokemuksia oli paljon ja lopussa sekä Frankenstein että Susimies olivat kimpussani.
Sitten oli vuorossa Terminator 2 3D. Se oli yhdistelmä live-showta ja kolmiulotteista elokuvaa. Liveosuudessa oltiin Cyberdynen demonstraatiossa, jossa kerrotiin uudesta keinoälystä ja mahtavista roboteista, joiden varaan voidaan jättää kaikki arkiset asiat. Välillä Sarah ja John Connor häiritsevät demonstraatiota ja taistelevat alkeellisia terminattoreita vastaan. Sitten tulevaisuudesta tulee uusia terminaattoreita sotkemaan tilannetta. So far so good. Mutta kun Arnold vie John Connorin tulevaisuuteen tuhoamaan Skynetin, katsojan rooli muuttuukin täysin. Äsken me olimme sijoittajia tai asiakkaita Cyberdynen demonstraatiossa, mutta miten me nyt yhtäkkiä seuraamme John Connorin näkymättöminä taustapiruina, kun robotit taistelevat tulevaisuudessa? 3D-elokuva oli toki mahtava, mutta keskeneräiseksi jäänyt osallistujan/katsojan rooli häiritsi.
Tätä seurasivat mainio jokiajelu Jurassic Parkissa, vähäpätöinen Mymmy the Ride, studiokiertoajelu backlotilla jossa leffoja ja tv-sarjoja vieläkin kuvataan (tutuksi tui mm. Täydellisten naisten Wisteria Lane), loistava King Kong 360|3D, monipuolinen The Simpsons Ride ja lopussa vielä kosteaksi jättänyt WaterWorld. Useimmissa yhdistettiin 3D-elokuvaa live-näyttelijöihin, toisissa oli ihan perinteinen vuoristoratameininki. Simpsonit ja King Kong olivat mielestäni onnistuneimmat, sillä niissä yleisöllä oli selkeästi ilmaistu osa tarinassa, ja tätä ei missään vaiheessa rikottu, vaan jännitys osittain rakennettiin sen varaan.
Simpsons-ajelussa Krusty-pellen huvipuistossa testattiin uutta vuoristorataa, vaikka murhamies Sideshow Bob mellastikin alueella. Jo jonotusvaihe on osa kokemusta ja siinä kerrotaan jutun taustatarinaa. Radan koeajoon valittiin Simpsonit ja joku toinen porukka, vaikkapa noi – eli ”juuri meidän vaunu”. Ajelu menee tietenkin täysin pieleen, kun Bob aiheuttaa pahojaan, ja vaunu karkaa huvipuistosta Springfieldiin. Kaikenlaisissa paikoissa käydään, mutta koko ajan yleisön osa on olla vaunussa, joka heiluu joka puolelle, usein lähellä Simpsonien vaunua. Lopulta Bob saadaan taltutettua ja vaunu putoaa takaisin huvipuistoon.
Alueen kioskeissa ja ruokaloissa oli myynnissä karkkipopcorneja, kalkkunahodareita, pizzaa, hampurilaisia, limsaa ja jäätelöä. Kaupat tarjosivat feikki-Oscar-patsaita (”Academy Award For BEST FRIEND”) ja valtavan määrän oheistuotteita. Lähes jokaisen ajelun vieressä oli krääsäkauppa. Tiedän, että 10-vuotiaana olisin ollut niistä innoissani, nyt en ostanut mitään, paitsi vesipullon ja siivun kasvispizzaa.
Isossa vesialtaassa pidetyn Waterworld -esityksen jälkeen kaksi näyttelijää – naispääosa ja miesavustaja – jäivät kertomaan show’sta kalliimman lipun ostaneille. Televisiossakin sivurooleja tehnyt nainen oli selvästi turhautunut keikkaansa huvipuistokomeljanttarina ja se näkyi ja kuului hänen esitelmästään aika epäammattimaisella tavalla. Hänen huumorinsa oli sellaista ”…and I hate my job!” –tyyliä, joka toimii Simpsoneissa, mutta tuhansien kilometrien päästä tulleilta reippaasti maksavilta asiakkailta sillä ei heru hirveästi sympatiaa. No, kaipa senkin voisi tehdä hyvin. Esitelmästä jäi kuitenkin surullinen maku suuhun: täällä nämä ihmiset raatavat meidän orjinamme, vaikka kaikki varmaan tekisivät mieluummin Shakespearea. Ja monet näyttelijät ovat noitakin rooleja hakeneet, mutta eivät ole saaneet. Ja entäs puiston työntekijät sitten, tässäkö nyt turistit riistävät Amerikan työväestöä?
Amerikan työväestöä: Muumio, Beetlejuice, Susimies sekä Nakuttajan ja Frankensteinin pariskunnat.
Musta tuntuu 