Lapsena jouluateria alkoi sillä, että isä luki isosta perhe-Raamatusta Jouluevankeliumin. Se oli outo ja juhlallinen hetki. Lasten piti odottaa hiljaa päästäkseen syömään, mutta samalla he ymmärsivät, että juhla on jotain enemmän kuin kinkku ja lahjat.
Evankeliumi ei tunnu itselleni oikealta, mutta tänään isännöidessäni sukua aion lukea tällaisen joulupuheen. Jos olette itse samassa tilanteessa, ottakaa toki käyttöön.
Ehkä tästäkin tulee perinne.
Joulupuhe
Niin kauan kuin Maapallolla pohjoisella puoliskolla on ollut ihmisiä, he ovat näinä päivinä juhlineet valon voittoa pimeydestä.
Kymmeniätuhansia vuosia sitten luolissa asuvat ihmiset tunsivat jo joulun. He tunsivat vuoden pimeimmän ajan, jolloin yön ote on voimistunut, pimeys ja synkkyys lisääntynyt. Ja he tiesivät, että lopulta tulee päivä, joka on jo pidempi kuin eilinen ja jonka huominen on vielä valoisampi. He päättivät juhlia sitä syömällä, juomalla, laulamalla ja tanssimalla ja olemalla yhdessä. Siitä lähtien on joulu ollut toivon ja uudelleensyntymän aikaa.
Vielä nykyäänkin tämä on perheen, ystävien ja rakkauden juhla, jolloin muistetaan ja haaveillaan. Muistetaan isiä, äitejä, vaareja ja mummoja, jotka ovat aikoinaan viettäneet joulua meidän kanssamme. Ja jotka lapsina juhlivat omien isovanhempiensa kanssa – niiden, joita me emme enää muista. Emme muista heitä, mutta jatkamme heidän perintöään juhlimalla tänään.
Ja tänään haaveillaan tulevasta, tietäen, että jonain päivänä meidän lapsenlapsemme, oppilaamme ja ystävämme tulevat juhlimaan joulua omien jälkeläistensä kanssa. Silloin he muistavat meitä ja haaveilevat siitä, joulusta sadan tai kahdensadan vuoden päästä.
Joulupukkia, joulukuusi, ne ovat vain muutaman sadan vuoden ikäisiä perinteitä. Joulukinkku ja joulutähti muutaman tuhannen vuoden ikäisiä. Perhe, ystävät ja valo, ne ovat ikuisia.
Hyvää joulua!
Itselleni iso juttu oli tietysti 
Musta tuntuu 