Archive for the ‘Blogit’ Category

h1

Kustantajista

1 heinäkuun, 2010

Ville Vuorela mietti blogissaan suhdettani kustantajani Johnny Knigan kanssa, ja miksi minä saan kirjoittaa fiktiota, mutta hän ei. Ensin pieni korjaus: WSOY:n omistama Johnny Kniga Kustannus kustansi Myrskyn ajan vuonna 2003, mutta ei sen jälkeen halunnut julkaista kaunokirjallisuuttani.

Niinpä vaihdoin kustantajaa ja olen nykyään Gummeruksella. Gumma julkaisikin vuonna 2008 esikoisromaanini Kadonneet kyyneleet ja myös Sanaleikkikirjan. Sieltä ilmestyy varmaan ensi vuonna myös Ihmisen poika, ainakin itse olen heihin tyytyväinen. Suosittelen muillekin!

Kustantaja ei päätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, ellei halua maksaa kirjoitustyöstä kunnon ennakkoja joilla voi päästä jo tuntipalkoille. Näin taisi käydä Hannu Raittilalle, jolta tilattiin Mannerheim-romaani. Raittila tosin purki sopimuksen, koska aihe ei sittenkään sytyttänyt tarpeeksi.

Kustantaja päättää, mitä haluaa tehdä kirjoitetulle käsikirjoitukselle, mikäli kirjailija sitä heille tarjoaa. Yleensä kaunokirjallisuuden sopimukset tehdään valmiista tai lähes valmiista käsiksestä, tietokirjassa voi riittää aihe ja tieto kirjailijan pätevyydestä. Vain hyvin harvoin kustantaja ja kirjailija sitoutuvat toisiinsa ennen kirjan kirjoittamista, mutta WSOY ja Jari Tervo tekivät muutama vuosi sitten sopimuksen Tervon kolmen seuraavan kirjan julkaisemisesta. Ainakin Tervo on sopimusta viime viikkoina katunut.

Olen usein ihmetellyt BTJ Kustannuksen bisnesmallia, mutta emoyhtiö BTJ Finland Oy osti hiljattain Kustannusosakeyhtiö Avaimen ja fuusioitti kustannustoimintansa siihen. Vuorelan uuden Häirikkötehdas-kirjan kustantaa siis Avain.

Avaimella, kuten kaikilla normaaleilla kustantamoilla tieto- ja kaunokirjat jaotellaan selkeästi erilleen. Jako ei ole mutkaton – esimerkiksi roolipelikirjat yleensä sisältävät aika paljon fiktiota, mutta ovat myös opaskirjoja roolipelin pelaamiseen. Samoin Sanaleikkikirjanihan olisi voinut vertautua runo- tai aforismikirjoihin, mutta ilmestyi kuitenkin tietopuolelta. Elämäkerrat ovat yleensä tietokirjoja.

Ville Vuorelan Pelintekijän käsikirja on selvästi tietokirja, omaelämäkerrallinen Elämäpeli jossain sieltä välistä. Häirikkötehdas käsittelee ymmärtääkseni Vuorelan omia kouluaikoja omaelämäkerrallisesti, mutta niin tekee myös esimerkiksi Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja oma Ihmisen poikani, ja ne ovat selkeästi romaaneita. Vuorela voisi aivan hyvin ottaa yhteyttä kustantajaansa Avaimella ja sanoa, että aikoo kehittää kirjaansa proosallisempaan suuntaan ja etäännyttää päähenkilöä itsestään. En usko, että kustantamo sen vuoksi haluaisi vetäytyä sopimuksesta, jos kirja muuten on hyvä.

Ja ennen seuraavan kirjan kirjoittamista voikin ottaa suoraan kustantajaan yhteyttä ja sanoa, että ajattelin kirjoittaa tällaisen romaanin, kiinnostaako. Vastaus on luultavasti: ”Alustavasti kyllä, kirjoita käsikirjoituksen ensimmäinen versio, niin katsotaan.”

Ihmisen pojan kanssa halusin jo alkuvaiheessa palautetta kustantajalta, ja sainkin. Esimerkiksi kerronta muuttui paljon kronologisemmaksi ja sain hyviä neuvoja siitä, mikä toimii ja mikä ei. Syyskesästä ensimmäinen käsisversio valmistunee ja sitten alkaakin iso urakka yhteistyönä, kun mietitään, miten siitä saisi myös lukijalle parhaan mahdollisen kokonaisuuden.

Voimia kaikille kirjailijatovereille ja sellaisiksi aikoville!

h1

Lokakuun lukupäiväkirja

1 marraskuun, 2009

Ystäväni Vesa Saarinen julkaisee blogissaan kaksikuukausittaista lukupäiväkirjaa, jota on hauska lukea. Kokeillaanpa, jos itsekin pystyisin moiseen…

LOKAKUU 2009

Voluspa (The Prophecy)

Islannissa mukaan tarttui englanninkielinen versio muinaisesta viikinkirunosta Voluspa (”Näkijättären ennustus”), ja sen luki nopeasti. Näkijätär kertoo elähdyttävästi maailmanlopusta, viimeisestä taistelusta ja sen jälkeisestä uudesta maailmasta. Mikään pitkä tarina ei ole kyseessä ja erittäin väljällä runokirjamaisella taitollakaan se ei yllä sataan sivuun. Käännös on sikäli hieman ärsyttävä, että monet muinaisskandinaaviset tarunimet kuuluvat yleistietoon, mutta niiden englanninnokset eivät. World of Giantsin arvaa Jötunheimiksi, mutta Nidhogg-lohikäärmeen kääntäminen Dark-Strikeriksi on jo aika hämäävää. Hauskana lisänä lopussa on runon useimmista versioista pois jätetty lista kääpiöiden nimistä, joka on kuin suoraan Hobitin kuka kukin on: Veigur of Gandálfur, Vindálfur, Thráinn, Thekkur og Thorinn. (”Force and Wand-Elf, Wind-Elf, Stubborn, Darer and Stiff.”)

Merja Leppälahti: Roolipelaaminen – Eläytymistä ja fantasiaharrastusverkostoja

Lukaisin tämän lyhyen tietokirjan alunperin, koska haastattelin kirjailijaa Turun Kirjamessuilla. Leppälahti kertoo asiallisesti ja ilman tällaisia harrastusesittelyitä yleensä riivaavia asiavirheitä pöytäroolipeleistä, larpeista, sekä niitä liippaavista harrastuksista. Läheisiä aiheita ovat figupelit, korttipelit, historian elävöitys, sekä japanilaisen pop-kulttuurin monet muodot. Roolipelien kirjo Harry Potter –peleistä kaupunkipeleihin ja kauhusta scifiin tulee hyvin käsitellyksi, mutta osansa saavat myös roolipeliyhteisöt ja käsitykset roolipelien mahdollisista vaaroista.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Tätä ruotsalaistiiliskiveä hehkutettiin korkeakirjallisena vampyyritarinana, joka ottaisi viimeinkin kauhuleffojen hirviöt vakavaan käsittelyyn. No höpöhöpö. Kasarilähiöön sijoittuvat tarina kertoo kyllä spurguista ja koulukiusauksesta sosiaalisen realismin hengessä, mutta ei juuri pohdi syitä tai seurauksia tai mitään muutakaan. Vampyyreja verrataan addikteihin, sairaisiin ja seksuaalisiin saalistajiin, mitkä eivät varsinaisesti ole mitenkään uusia tulkintoja klassisesta aiheesta, vaan varsin luutuneita ja tylsiä. Myös kerronta on lähes päätalomaista puuduttavassa hitaudessaan. Lupaava alku lähtee vampyyritytön ja ihmispojan ystävyydestä, mutta sitäkään ei oikein viedä mihinkään. Toivottavasti kirjan elokuvaversiot ovat parempia.

Simon Reid-Henry: Fidel & Che: A Revolutionary Friendship

Vaikuttava kertomua Fidel Castron ja Che Guevaran ystävyydestä. Sissisotakuvaukset lisäsivät hetkellisesti omaa intoani järjestää oransseja mielenosoituksia. Kirjasta välittyi melko hyvin kuubalainen sikarintuoksuinen ajankuva ja loistavan selkeästi se poliittinen konteksti, johon Kuuban vallankumous sijoittui. Asiallisesti ja rehellisesti todetaan miesten perhesuhteiden onnettomuudesta, omien sissisotilaiden ammuskelusta ja sairaista työtunneista. Aseellisen vallankumouksen kauheuksia ei siis vähätellä, mutta se tuntuu silti ainakin kirjan puitteissa täysin oikeutetulta ja perustellulta. Hasta la victoria siempre!

h1

Jeesus-tutkimusta #1: Jesus Christ Superstar (1973, elokuva)

25 lokakuun, 2009

Kirjoitan Ihmisen poika –romaania nuoresta miehestä ja hänen suhteestaan Jeesukseen. Matkalla saan katsoa paljon Jeesus-leffoja ja lukea Jeesus-kirjoja, joten bloggaanpa niistä hiukan samaan tyyliin kuin Juhana Pettersson Research Blog Antarcticassaan.

superstarAlunperin Jesus Christ Superstar oli käsittääkseni Andrew Lloyd Webberin levynä julkaistu rock-ooppera, josta sittemmin tehtiin lavamusikaali. Olen kuunnellut vuoden 1996 Lontoon esittäjien levytystä paljon, ja biisit tarjoavat mainion tulkinnan Raamatun aiheista. Musikaali on niin sanotusti läpisävelletty, eli siinä ei ole tavanomaista dialogia lainkaan vaan kaikki lauletaan.

Musikaali kertoo Johanneksen evankeliumin loppuosan, Jeesuksen tulon Jerusalemiin palmusunnuntaina, Juudaksen petoksen, ristiinnaulitsemisen. Tärkeissä osissa ovat myös Magdalan Maria, ylipappi Kaiafas, Pontius Pilatus ja Herodes. Keskiöön nousee Juudaksen ja Jeesuksen suhde. Jeesus on ollut ryhmänsä johtaja ja opettaja jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt hän on alkanut hyväksyä joidenkin seuraajiensa ajatukset siitä, että on Jumalan poika. Juudas varoittaa, että ylipappi Kaiafas lakkauttaa koko lahkon, jos Jeesus ei ota järkeä käteen, mutta itsekeskeinen marttyyri ei kuuntele Juudasta. Lopulta Raamatun tapahtumat kuitenkin tapahtuvat, mutta annetaan ymmärtää, että jos Jeesuksen kohtalo oli kuolla ristillä, Juudaksen kohtalo oli mahdollistaa se petoksellaan.

Sain vasta nyt katsottua musikaalista vuonna 1973 tehdyn mainion elokuvasovituksen. Tarina oli tietenkin biiseistä täysin tuttu, joten esiin nousivat lähinnä jotkin hillittömimmät tulkinnat.

Kuvastossa, kuten lyriikoissakin, on paljon tietoisia anakronismeja. Esimerkiksi basaarilla on iänikuisten huorien ja hedelmäkauppiaiden lisäksi myös postikorttitelineitä. Bassoisen paha juutalainen ylipappi Kaiafas ja hänen pappisneuvostonsa seisovat moderneilla rakennustelineillä ja näyttävät mustissa viitoissaan variksilta. Papeilla on myös todella härskit ja kummalliset mustat lakit, jotka sopisivat paremmin kellotapulille.

Isoin yllätys oli kuitenkin Herodes, joka esiintyy vain yhdessä kohtauksessa. Hän pilkkaa Jeesusta mahtavalla biisillä:

”Prove to me that you’re divine;
change my water into wine.
That’s all you need do,
then I’ll know it’s all true.
Come on, King of the Jews.
Jesus, you just won’t believe
the hit you’ve made around here.
You are all we talk about,
the wonder of the year.
Oh what a pity
if it’s all a lie.
Still, I’m sure that you can rock
the cynics if you try.
So, you are the Christ,
you’re the great Jesus Christ.
Prove to me that you’re no fool;
walk across my swimming pool.”

Kuunneltuna laulu kuulostaa huumoristisuudestaan huolimatta elegantin uhkaavalta, joten en todellakaan osannut odottaa, että Herodes olisi boksereissaan tyttö- ja poikarakastajiensa ympäröimänä oleva pulska ja flamboyantti Studio 54 -dandy.

Ei mitenkään paras Jeesus-filmi, mutta hyvää vastapainoa iänikuiselle tosikkomaiselle ajankuvan rakentamiselle, ja loistavat musat.

herodes

h1

Vallankumous Facebookissa

30 syyskuun, 2009

Tapasin eilen täällä Reykjavikissa naisen, joka tutki Facebookin vaikutusta demokratiaan. Hänen mukaansa vuodenvaihteessa tapahtunut Islannin hallituksen kaato saatiin pitkälti aikaan Facebookin kautta luodulla kansalaisliikkeellä. Se järjesti mielenosoituksia, jotka vähitellen saivat koko kansan tuen puolelleen. Islannissa valtamediat yrittivät puolustella hallitusta, mutta lopulta sosiaalinen media otti voiton.

Onnistuisikohan sama myös Suomessa? Täällä koko kansa ei ole Facebookissa, mutta toisaalta isot uutisvälineet eivät myöskään pyri peittelemään hallituksen korruptiota.

Perustamani ryhmä Eduskuntavaalit 2010 on ollut noin viikon kasassa ja sai eilen seitsemän maissa tuhannen jäsenensä. Hienoa! Nyt on reilut tuhatkaksisataa, joten toiveita on saada toinen tonni nopeammin…

Jäseninä on muiden muassa kirjailijoita, toimittajia, yrittäjiä, aktivisteja, palkansaajia, opiskelijoita, virkahenkilöitä, kansalaisjärjestötoimijoita ja poliitikkoja. Yhden kansanedustajajäsenemme noteerasi myös Hesari, joka uutisoi ryhmästä. Samalla ryhmän tavoitteet julkaistiin lehdessä.

Rakennuskorruption myötä Vanhasen päivät näyttävät luetuilta. Voimme jokainen vaikuttaa asiaan:
– Kutsutaan suomalaiset kaverimme ryhmän jäseniksi. (Omani on kaikki jo kutsuttu 🙂
– Postataan linkkiä ryhmään facebook-profiiliin, blogeihin, Twitteriin, yhteisöpalveluihin.
– Kirjoitetaan yleisönosastoihin Vanhasen korruptiohallituksen lopusta.
– Osallistutaan mielenilmauksiin nykyhallitusta vastaan.

MIELENOSOITUKSIA:
1.10.09 klo 18:00 demokratian hautajaiset eduskuntatalon portaille.
http://www.facebook.com/event.php?eid=262905195503
(ja sama toistuu ensi viikonkin torstaina, jos hallitus vielä seisoo)

Jos viisituhatta ihmistä sitoutuu tulemaan paikalle, on samana päivänä isompi mielenosoitus klo 17. Siitä lisää täällä:
http://uudetvaalit.net/

Järjestä itse oma mielenosoitus kotikaupungissasi! Helpoiten se onnistuu kutsumalla ihmisiä paikalle Facebookin ja paikallisten kansalaisjärjestöjen kautta. Hyviä paikkoja ovat esimerkiksi kaupungintalot, torit ja Keskustan piiritoimistot.

Korruption on loputtava – se on ihan Matti

h1

Kuulumisia AYYE:sta #3: Pelaan Mooses-kortin

16 elokuun, 2009

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto kokoontui ensimmäistä kertaa viime viikon torstaina. Kokouspaikaksi oli valittu Säätytalo, aloituspuheenvuoron piti opetusministeri Henna Virkkunen ja Hesari julkaisi edaattoreiden yhteiskuvan. Jonkinlaista suuruutta siis odotettiin.

Virkkunen kertoi, miten Aalto-yliopisto loisi innovaatioita, jotka parantaisivat Suomen talouskasvua, ja sitä kautta pelastaisivat paitsi Suomen, myös koko maailman. Innovaatiopropagandisteille tuttua hybristä siis – sitä samaa, mitä valtiosihteeri Raimo Sailas ja Aalto-yo:n isä, entinen rehtorimme Yrjö Sotamaa tapasivat suoltaa.

Pääasiana oli kuitenkin se, että edustajisto päättäisi omista säännöistään. Taikkilaisille tärkein asia ja kynnyskysymys on sääntöjen kohta, jossa määritellään ylioppilaskunnan hallitus: haluamme sääntöihin vakuutuksen, että siellä on vähintään yksi edustaja jokaisesta koulusta. Riskinä nimittäin on, että vaikka päätökset tehdään jäsenten valitsemassa edustajistosa, toimeenpanovalta voi päätyä yksipuoliselle hallitukselle, jossa taikkilaisten, kylterien tai teekkarien näkemys ei ole edustettuna. Vaikuttaa kuitenkin ensimmäisen kokouksen perusteella siltä, että muutamaa nurkkakuntaista teekkaria lukuun ottamatta, kaikki ovat tämän ”kiintiötaikkilaispykälän” kannalla. Asiasta ei kuitenkaan vielä päästy äänestämään.

Enemmän polemiikkia syntyi siitä, pitäisikö säännöistä päättää yksinkertaisella vai 2/3 ääntenenemmistöllä. Vaalisäännön ja yo-kunnan sääntöluonnoksen mukaan niiden luomiseen riittäisi yksinkertainen enemmistö, mutta myöhempään muokkaamiseen tarvittaisiin 2/3. Eli tämän pykälän toteutuessa kerran luotuja sääntöjä olisi sitäkin vaikeampi muuttaa.

Edustajiston 45 jäsenestä teekkareita on 27, joten he keskenään muodostavat yli 50% edustajistosta, mutta eivät kahta kolmasosaa. Kysymykseen siitä, miten säännöistä päätetään, riitti kuitenkin puolet edustajistosta. Niinpä pidettiin monta puhetta ennen kuin asiasta äänestettiin.

Itse puhuin siitä, että sääntöjä ei ole, eikä sääntöjä voida päättää jos ei ole sääntöjä kertomassa, miten säännöistä päätetään. Ystäväni Syksy Räsäsen kanssa asiasta puhuessani hän ehdotti, että tarvitsisimme jonkinlaisen kulttuuriheeroksen, joka loisi säännöt. Puheessani vertasin tilannetta Kymmenen käskyn antamiseen – Mooseksen kaltaisen edaattorin tulisi tuhota kaikkien aiempien ylioppilaskuntien säännöt, luoda uudet ja sitten lähteä, mutta luvata palata sinä päivänä, kun häntä eniten tarvittaisiin.

Se olisi kuitenkin demokratian irvikuva, joten päädyin siihen, että tarvitsisimme 2/3 enemmistön. Muutaman muun puheen jälkeen äänestettiin ja tulos oli 24 vastaan 21 yksinkertaisen enemmistön puolesta. Teekkarit jyräsivät ryhmäpäätöksellään Kauppakorkean ja Taideteollisen opiskelijoiden mielipiteet, sekä muutaman demokratiaa kannattavan teekkarinkin.

Tämän kohdan jälkeen kaikki muut olivatkin läpihuutojuttuja: teekkarit olivat nimittäin päättäneet, että asioista voi päättää pelkillä teekkarien äänillä, joten sen jälkeen lähes jokainen äänestys päättyi samoihin tuloksiin 24-21. Teekkarien etukäteen päättämät mielipiteet kirjattiin Jumalan sanana sääntöihin jokaisessa kohdassa, eikä pienintäkään lipsumista oikeudenmukaisuuden tai individualismin hengessä tapahtunut.

Mooses nousi siis teekkarien keskuudesta – edaattori, joka junttaa näkemyksensä ensin teekkareiden parissa ja sitten tekee niistä lain kirjainta. Kanssa-edaattorini Oskari Sipola kommentoikin myöhemmin, että pelasin Mooses-kortin. (Verrattavissa Hitler-korttiin, jota tässä kokouksessa tosin ei pelattu.)

Myöhemmin pääsin toki myös vaatimaan Elokuvakoulun ja muiden taideaineiden irrottamista Aallosta ja yhdistämistä Teakin kanssa Taideyliopistoksi.

Muutamien äänestysten jälkeen kokous päätettiin keskeyttää ja jatkaa kaksi viikkoa myöhemmin. Paljon asioita jäi päättämättä, muun muassa hallituksen muodostaminen. Tällä välin päätöksenteosta sivuutetut kylterit ja taikkilaiset miettivät, mitä voivat tehdä saadakseen edustajistossa edes vähän valtaa itselleen. Jos teekkarit pääsevät ryhmäpäätöksellään junailemaan jokaisen asian, taikkilaisten innovaatioyliopistopelot osoittautuvat perustelluiksi.

Tässä vielä hiukan kommentaaria muista blogeista:

Humanistin yleisblogi (erästä toista puhettani arvioidaan Parsonsin AGIL-kentällä)

Viiden äänen enemmistö

Huurteiset: Ja tästä se lähtee

Alkkarit.fi

KY Ylioppilaskunta

h1

Mutta onko se Star Trekiä?

10 toukokuun, 2009

Näin uuden Star Trek –leffan eilisiltana, enkä ollut kovin vaikuttunut. Se oli toki hauska ja viihdyttävä toimintaleffa, mutta odotin enemmän.

(Tässä tilityksessä on parit spoilerit, mutta ei se mikään murhamysteeri ole, joten lue pois.)

Ykköskriteerini elokuvalle oli, että jos vien jonkun Trek-ummikon sitä katsomaan, ”tajuaisivatko” he mistä on kyse. Ymmärtäisivätkö he, miksi nuoruudessani minulla oli seinällä Data-juliste, miksi opettelin vulkanuslaisen käsitervehdyksen pari klingoninkielistä fraasia? Ja olisiko tällä leffalla ollut kymmenvuotiaaseen minuun yhtä iso vaikutus kuin varhaisilla TNG-jaksoilla?

Sitä tämä elokuva ei tarjonnut lainkaan. Se puhuttelee faneja tarpeeksi, kun ei riko jatkuvuutta, sisältää vanhoja hokemia, palauttaa retro-asusteet ja sitä rataa. Valtavirtayleisölle se antoi paljon avaruusräjähdyksiä ja planeettojen pinnalla käytyjä nyrkkitappeluita. Mutta ”se jokin” puuttuu.

Siinä ei ole sitä, mikä sai meidät rakastamaan Star Trekiä vaikka siinä oli joskus huonot efektit, laiskaa kirjoittamista tai surkeaa ohjausta. Kaiken teknolätinen keskellä oli inhimillisiä kysymyksiä, filosofisia dilemmoja ja kirkas, utopistinen näkymä tulevaisuudesta. Se antoi toivoa. Tämä antaa… räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita.

En mitenkään vastusta räjähdyksiä ja nyrkkitappeluita. Nehän ovat mahtavia. Varsinkin, kun sattuvat vieraiden planeettojen kiertoradoilla. Mutta halusin enemmän.

Tiedostan, että elokuva ei ilmaisumuotona ole kovin sovelias filosofialle ja eettisille kysymyksille. Se on visuaalista tarinankerrontaa. Mutta yksi asia, mikä elokuvissa onnistuu hyvin, on lähikuvat hahmoista, joista olemme oppineet välittämään, tekemässä vaikeita valintoja ja taustalla tunteisiin vetoavaa musiikkia, joka saa minut nauramaan ja itkemään. Rakastan jo valmiiksi näitä hahmoja, joten ajattelin, että tässä se ainakin onnistuu. Mutta ei. Itkin Pirates of the Carribbeania ja Sinkkuelämää –leffoja katsoessa. Mutta tässä? Ei mitään. Pari hyvää vitsiä, runsaasti popcorn-toimintaa, mutta silmät pysyivät kuivina. Kaikki tuntui vain jotenkin samantekevältä.

Monissa arvosteluissa hehkutettiin sitä, että tämä elokuva sisältää henkilökohtaisia tarinoita, joista voimme välittää: Kapteeni Kirkin ja Mr Spockin nuoruuden dilemmat. Tarina on jo tuttu kaikista ennakkojutuista: Kirk on kapinallinen alisuoriutuja, joka vastaa haasteeseen voittaa marttyyrina kuolleen avaruussankari-isänsä maine. Spock temppuilee tunteellisen ihmisperimänsä ja loogisen vulkanuslaisuutensa välillä.

Tai niin varmaan synopsiksessa lukee.

Kirkin tarina on kelvollisesti kerrottu, ja siinä näytteleminen, ohjaus ja käsikirjoitus yhdistyvät varsin hyvään, joskin epäinspiroituneeseen kertomukseen. Näin Jim Kirkistä tulee kapteeni Kirk, joka osaa yhdistää ylimielisen ja omahyväisen asenteensa loistavaan johtajuuteen. Amerikkalaisilla käsikirjoittajilla tuntuu olevan jonkinlainen krooninen Oidipus-kompleksi, jossa jokainen valkoihoinen kaskyt-ja-risat miessankari vertaa itseään isäänsä, mutta tässä se kyllä toimii.

Spockin tarina sen sijaan teeskentelee olevansa jotain, mitä ei ole. En oikeasti tajua, miten tällainen sekavan kirjoittamisen ja laiskan ohjaamisen yhdistelmä päätyi valkokankaalle. Lähtökohtana on, että Spock piilottaa kaikki tunteensa ja väittää perustavansa kaikki päätöksensä logiikalle – aivan kuten tv-sarjassa. Mutta tämä ei välity lainkaan. Kaikki hänen päätöksensä perustuvat puhtaalle, peittelemättömälle tunteelle. Kieltäydyt paikasta Vulkanuksen Tiedeakatemiassa, koska ne haukkuivat äitiäsi? Ärsyynny ilkeäksi, kun Kirk voittaa kokeesi? Kude tyttöystäväsi kanssa hississä? Menetä jatkuvasti malttisi puhuessasi pienimmistäkin asioista? Jätä komentopaikkasi mennäksesi leikkimään Indyä Vulkanukselle? Masennu äitisi menetyksestä? Mitä ihmettä? Jos tarkoitus oli esittää Spock piilottamassa tunteitaan, eikö kannattaisi antaa hänelle jotain kohtauksia, joissa katsoja odottaa hänen näyttämässä tunteitaan (ja näitä oli paljon), mutta sitten tunteita EI näytettäisi? Ennen kuin vasta kliimaksissa, jossa padot vihdoin murtuvat, ja yleisö on kyynelissä, kun katsoo kivikasvojen irvistävän kipuaan.

Sen sijaan saimme tarinan jostain tunteidensa heittelemästä pikkumaisesta jätkästä, jolla on koko ajan huono mäihä, ja joka lopulta ystävystyy kilpakumppaninsa kanssa. Kyllä senkin tarinan kanssa voi elää, mutta miksi teeskennellä, että se on jotain muuta?

Se itse asiassa summaa tunteeni koko elokuvaa kohtaan. Se on kiva avaruusseikkailu, mutta miksi teeskennellä, että se on Star Trekiä?

Istuin Butt-Jannen vieressä teatterissa ja olen paljolti samaa mieltä hänenkin his arvostelunsa kanssa.

h1

Perinteisen median uudet hölmöilyt

28 huhtikuun, 2009

Niin sanotusta ”perinteisestä media-establishmentista” on puhuttu paljon pahaa viime aikoina, varsinkin netissä. Suomessa se on kuolinkoreissaan koettanut upottaa YLEä, Ruotsissa Piratebay-oikeudenkäynti osoittautui korruptoituneeksi, vuosia ylimielisyytensä poteroissa itseään hehkuttaneet tylsät sanomalehtisarjakuvat ja -pilapiirtäjät saavat viimein nettisarjakuvilta turpaan. Kiinnostavaa huomata, että yllä linkkaamani Sunnuntaidebatin paperiversiossa YLEn Mikael Jungner sai esittää vastineensa Pentikäiselle, mutta sitä ei ole laitettu nettiin. Mitä turhia.

Hauskaa on lukea, miten Sanoma Oy:n toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen mielestä kaupalliset mediat ovat riippumattomia, yhteiskunnan rahoittamat eivät. Aika jännää, miten on journalistisesti välttämätöntä, että Hesarissa on jatkuvasti valtavia autoliitteitä. Joissa, kumma kyllä, on aika paljon myös autovalmistajien ja -myyjien mainoksia. Sellaista riippumattomuutta on mielestäni ihan perusteltua haastaa.

Tämänkään sanottuani, en mitenkään vastusta perinteisiä medioita. Haluan lukea uutiseni painomusteen tuoksuiselta paperilta aamiaispöydässä. Mielestäni uusisissa pitää olla sanomalehtihengessä kunnon journalistinen taustoitus, ei nettiuutisten ja iltapäivälehtien paria Wikipedia-linkkiä. Tykkään omistaa kirjoja ja kantaa niitä taskussa. Linkkaan tässäkin blogimerkinnässä perinteisten sanomalehtien sivuille. Olen kirjoittanut kirjoja ja ollut toimittajana lehdissä. Opiskelen tv- ja elokuvakäsikirjoittamista, kirjoitan näytelmiä ja ohjaan syyskesällä lyhytelokuvan. Ne ovat hienoja ilmaisumuotoja, mutta eivät enää ainoita ilmaisumuotoja.

En siis haluaisi liittyä traditionaalisen median yksisilmäisten parjaajien joukkoon. Mutta kun päätoimittajat ja mediakonsernien johtajat tekevät tyhmyydessään ja lyhytnäköisyydessään siitä niin helppoa. Tällä kertaa nerokkaan Lehti-blogin aikakauslehtiversio Aikakaus-Lehti on saanut Yhtyneet kuvalehdet raivoihinsa:

Yhtyneiden Kuvalehtien juristien lähettämän kirjeen mukaan Aikakaus-Lehden ulkoasu ja logo ovat kopiota ja mukaelmaa Suomen Kuvalehdestä. Tämä loukkaa kirjeen mukaan esimerkiksi tavaramerkkilakia.

[…]

Yhtyneiden Kuvalehtien julkaisujohtaja Tarja Hurme sanoo, että Lehti käyttää hyväkseen tunnettua brändiä ja yrittää niin myydä toista lehteä.

[…]

Myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on samaa mieltä. ”Tämä on aivan sama asia kuin joku kopioisi vaikka jonkun juoman tai patukan bisnesmielessä”, sanoo Ruokanen.

Ette kai te oikeasti kuvitelleet, että joku tuomioistuin ei huomaisi, että kyseessä on parodiaa ja siis lain suojelemaa ilmaisua? Ette kai te kuvitelleet, että Lehden tekijät yhtäkkiä pelokkaasti kumarrellen tottelisivat? Ette kai te kuvitelleet, että te näkyisitte tässä hyvinä jätkinä?

Älkää kaivako omaa hautaanne, vaan seuratkaa aikaanne. (Voin tulla kertomaan tämän myös livenä konserneihinne, mutta silloin konsulttipalkkioni on 500e tunti, nyt saatte ilmaiseksi.)

h1

Aikakaus-Lehti 1/09 ilmestynyt

28 maaliskuun, 2009

Suomen parhaan huumoriblogin Lehden tiimoilta on ilmestynyt suomen paras huumorilehti Aikakaus-Lehti jo toisen kerran. 1/09 on myynnissä Helsingissä antikvratiaatti Sivullisessa ja pian Akateemisissa kautta maan. Tilaajille Aikakaus-Lehti on jo saapunut, joten tilaa se täältä.

Allekirjoittaneen kädenjälkeä sopii ihailla ”nerokkaan” sanaristikkosivun muodossa.

h1

Kirjoita lukijakirje Ristikko-Lehteen

5 maaliskuun, 2009

Aikakaus-Lehden kakkosnumeron deadline häämöttää. Olen jälleen tehnyt siihen sanaristikkoja parodioivan (mutta oikeasti toimivan) sanaristikon. Ristikko-Lehteen tulee myös tietenkin ristikonlaatijan pieni kolumni, jossa voidaan vastata lukijakirjeisiin.

Jos huvittaa kirjoittaa lukijakirjeitä, niitä sopii laittaa kommenttina tähän postaukseen tai mailata osoitteeseen mikepohjola@gmail.com

h1

Kuka hyötyy Lex Nokiasta?

5 maaliskuun, 2009

Läpihän se Lex Nokia meni. Vaikka vasemmisto äänestikin vastaan, ei tästä hyvä maku jäänyt suuhun. Eikä yhdenkään hallituspuolueen imago nettisukupolven silmissä parantunut. Vihreisiin varmaan pilkka pahimmin osuu, koska heidät on mielletty nuorten ja skarppien kaupunkilaisten puolueeksi, jonka nimenomaan oletettaisiin vastustavan tällaista asiaa.

Usein uuteen teknologiaan tai arvoliberaaliuteen liittyvät kysymykset ovat enemmän sukupolvi- kuin puoluekysymyksiä. Tässä tapauksessa tämä tuntuu pätevän enemmän kansalaismielipiteeseen kuin eduskuntaan. Suomen kansa oli tätä lakia vastaan ja äänekkäimmin sitä vastustivat puolueiden opiskelija- ja nuorisojärjestöt sekä Piraattipuolueen ja EFFI:n kaltaiset netin sananvapautta kannattavat tahot. Kaikki poliittiset opiskelijajärjestöt teilasivat Lex Nokian ja nuorisojärjestöistäkin kaikki paitsi Keskustanuoret.

Eduskunnassa vanhatkin opposition gubet panostivat urkintalain vastustamiseen, kun taas nuoretkin porvariparlamentaarikot ja -ministerit puolustivat sitä. Porvaripuolueiden riveistä vain muutama erityisen nettinäppärä vihreä edustaja sai luvan näennäisprotestoida lakia.

Vihreät ovat paljon tuskailleet, miten sanoissa vastustavat lakia, mutta kuitenkin teoissa joutuvat puolustamaan sitä. En epäile heidän tunteitaan. Mutta miksi RKP, Kokoomus, Keskusta ja Keskustanuoret niin innokkaasti halusivat ajaa tämän läpi? Ainoa ilmeinen niin sanottu hyöty on, että se kumoaa aiemman lain typeryydet, mutta laittaa päälle koko listan uusia typeryyksiä. Miksi niitä ei voinut poistaa?

Ei pitäisi laittaa pahansuopuuden piikkiin mitään, minkä voi perustella silkalla tyhmyydellä. Kansanedustajiahan ei valita sivistyksen tai älykkyysosamäärän perusteella, mutta heillä on käytössään suuri joukko asiantuntijoita, virkamiehiä ja ulkopuolisia kommentaattoreita. Lakia valmistelleita byrokraatteja lukuunottamatta nämä tahot tyrmäsivät lain puutteellisena, huonosti valmisteltuna ja perustuslain vastaisena. Kyse ei siis voi olla ainakaan tiedon puutteesta.

Joku ehdottomasti halusi tämän lain läpi kaikkine aukkoineen ja sikamaisuuksineen. Tämä taho joko kuului hallitukseen tai sai hallituksen toimimaan käsikassaranaan. Mikä taho se on? Elinkeinoelämän Keskusliitto? Nokia? Bob Helsinki? Matti Vanhanen? Joku tsaarimainen valtiosihteeri?

Eivätkö porvaripuolueet ole omista haastatteluistaankaan oppineet, että uusliberalismin ja suuryhtiöiden hännystelyn aika on jo takana?

Joitain blogikirjoituksia aiheesta:
Vihreiden verkkotiedottaja Vesa Saarinen
Anna Mikkola
Ihmelapsen viimeiset hetket
Kari Haakana
Verstas
EFFI:n avoin kirje kansanedustajille