Archive for the ‘Lukupäiväkirja’ Category

h1

Jeesus-tutkimusta #4: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (romaani, 1991)

maaliskuu 24, 2010

Hahmottelin viime vuonna erilaisia aloituksia Jeesus-aiheiselle romaanilleni Ihmisen poika. Yksi hylätty aloitusluku päättyi näin: ”Siksi kerron nyt oman ilosanomani. Tämä on evankeliumi Jeesuksen mukaan.”

Viimeinen lause tuntui jotenkin tutulta, ja pian tajusin, että sen niminen kirjahan on jo olemassa. Portugalilaisen kommunistikirjailija José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi pääsi tietenkin välittömästi lukulistalleni. Lainasin kirjan Töölön kirjastosta loppuvuodesta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Huojennuksekseni Saramagon teos ei liippaa lähelläkään omia aiheitani sillä se, kuten lähes kaikki ei-tunnustuksellinen Jeesus-fiktio, liittyy Jeesuksen seikkailuihin Rooman valtakunnan aikana, eikä toiseen tulemiseen.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi oli herättänyt Portugalissa ja katolilaisten keskuudessa paljon pahennusta, ja Portugalin konservatiivihallitus oli jopa erikseen estänyt kirjaa kilpailemasta kirjallisuuspalkinnosta. Odotukseni olivat siis korkealla.

Kirja oli melkoinen pettymys. Kuten Saramagon monet teokset, se on pullollaan symboliikkaa ja filosofointia, mutta ajautuu valitettavasti lähes koko ajan jaarittelun puolelle. Pohjimmiltaan kyseessä on hengellinen kasvuromaani, joka kertoo nuoren miehen elämän syntymästä kuolemaan, ja välissä on erilaisten ammattien kokeilemista, seksiä, ystävyyksi, perheen eroamisia ja jumalolentojen kanssa bamlaamista. Kirja muistuttaakin kovasti Paolo Coelhon Alkemistia ja Herman Hessen Siddharthaa, ehkä jopa Lloyd Alexanderin fantasiakvintologiaa Prydainin kronikat. Evankeliumeita tämä teos muistuttaa melko vähän, joskin samoja tapahtumia käydään tietysti läpi.

Jeesus nousee varsinaiseksi henkilöksi vasta monen sadan sivun jälkeen kun on siinä kymmenen-kaksitoistavuotias. Sitä ennen seurataan Marian ja Josefin hidasta lähtöä Jerusalemiin verollepanoa varten, mutta kukas meidän kodistamme nyt sitten pitää huolen täällä Nasaretissa sillä aikaa kun me olemme matkalla, kysytäänpä naapurilta, no naapuripa suostui, no niin sitten lähdetään, ja matkalla onkin tällaista seuraa jotka ovat myös matkalla Jerusalemiin… Paikoitellen Saramago tarjoaa kiinnostavaa ajankuvaa, mutta paljon useammin olisi punakynälle ollut töitä.

Teini-ikäinen Jeesus lähtee kotoaan ja tekee töitä paimenena ja kalastajana. Välillä käydään lukion filosofian tunneilta huokuvia keskusteluja Paholaisen tai Jumalan kanssa. Sitten kirjan sävy muuttuukin muistuttamaan enemmän Ryhmä X:ää tai jopa Teräsmiestä, kun Jeesuksen supervoimat alkavat kehittyä, ja hän pystyy parantamaan sairaita, karkottamaan demoneita, monistamaan ruokaa, ja löytämään parhaat kalansaaliit. Tätä supersankarivaihetta seurataan jonkin aikaa, kunnes päästään kolmekymmentäviisi sivua kestävään keskusteluun Jumalan, Paholaisen ja Jeesuksen välillä. Kolmekymmentäviisi sivua!

”Ole sinä vaiti, Jumala keskeytti kärsimättömästi, synti ja Paholainen ovat saman asian kaksi eri nimeä, Mikä se asia on, Jeesus kysyi, Minun poissaoloni, Mutta mistä sinun poissaolosi sitten johtuu, siitäkö että olet itse vetäytynyt pois vai siitäkö että sinusta on erkaannuttu, Minä en vetäydy pois koskaan, Mutta suostut siihen että sinut jätetään, Se joka jättää minut etsii minua, Ja jollei löydä sinua, syy on siis tietysti Paholaisen, Ei ole, se ei ole hänen syynsä, syy on minussa itsessäni, kun en ennätä sinne missä minua etsitään, ja nämä sanat Jumala lausui riipaisevan ja yllättävän surullisesti, ikään kuin olisi äkkiä huomannut mahtinsa rajallisuuden.”

Lopulta syyt näihin skandaaleihin ja paheksuntaan ovat ilmeisesti niin kamalassa väitteessä, että Jeesus olisi ollut osittain ihminen, jolla olisi ollut inhimillisiä tarpeita. Nuorena hän näkee alastoman naisen ja saa erektion, ja miettii pitäisikö vetää käteen. Ei kuitenkaan vedä. Sitten hän tapaa Magdalan Marian ja viettää tämän kanssa koko loppuelämänsä. He harrastavat seksiä.

Kieltämättä Jeesuksen seksielämä ei selviä Raamatusta ja kirkko tietysti opettaa, että sellaista ei ollut, mutta ei tämä nyt mikään rohkea uusi väite ollut. Kirja julkaistiin 1991, kun taas Maria Magdaleenan ja Jeesuksen suhteesta on juoruttu myöhäisantiikista alkaen. Oma osansa Jeesuksen ja Magdalan Marian suhteen popularisoimisella kirjalla kyllä oli, mutta ei se ollut ensimmäinen, viimeisin eikä tärkein.

Jeesuksen ja Magdaleenan suhdetta ovat käsitelleet muiden muassa Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset (1960) ja sen pohjalta tehty leffa (1988), Donovan Joycen The Jesus Scroll (1972), spekuloiva tietokirja Holy Blood, Holy Grail (1982), siihen pohjautuva Da Vinci –koodi (2003), Margaret Starbirdin The Woman With the Alabaster Jar (1993), ja iso kasa pseudohistoriallisia salaliittokirjoja. Kummallisen usein väitetään, että Jeesuksen ja Maria Magdaleenan jälkeläisistä syntyi merovinkien kuningashuone ja sitä kautta kaikki Euroopan kuninkaallisit olisivat Jeesuksen jälkeläisiä. Hieman, eh, kyseenalaista ajattelua näin modernina aikana.

Melkoinen pettymys siis tämä Jeesuksen Kristuksen evankeliumi sekä kirjana että jumalanpilkkana.

Mainokset
h1

Lokakuun lukupäiväkirja

marraskuu 1, 2009

Ystäväni Vesa Saarinen julkaisee blogissaan kaksikuukausittaista lukupäiväkirjaa, jota on hauska lukea. Kokeillaanpa, jos itsekin pystyisin moiseen…

LOKAKUU 2009

Voluspa (The Prophecy)

Islannissa mukaan tarttui englanninkielinen versio muinaisesta viikinkirunosta Voluspa (”Näkijättären ennustus”), ja sen luki nopeasti. Näkijätär kertoo elähdyttävästi maailmanlopusta, viimeisestä taistelusta ja sen jälkeisestä uudesta maailmasta. Mikään pitkä tarina ei ole kyseessä ja erittäin väljällä runokirjamaisella taitollakaan se ei yllä sataan sivuun. Käännös on sikäli hieman ärsyttävä, että monet muinaisskandinaaviset tarunimet kuuluvat yleistietoon, mutta niiden englanninnokset eivät. World of Giantsin arvaa Jötunheimiksi, mutta Nidhogg-lohikäärmeen kääntäminen Dark-Strikeriksi on jo aika hämäävää. Hauskana lisänä lopussa on runon useimmista versioista pois jätetty lista kääpiöiden nimistä, joka on kuin suoraan Hobitin kuka kukin on: Veigur of Gandálfur, Vindálfur, Thráinn, Thekkur og Thorinn. (”Force and Wand-Elf, Wind-Elf, Stubborn, Darer and Stiff.”)

Merja Leppälahti: Roolipelaaminen – Eläytymistä ja fantasiaharrastusverkostoja

Lukaisin tämän lyhyen tietokirjan alunperin, koska haastattelin kirjailijaa Turun Kirjamessuilla. Leppälahti kertoo asiallisesti ja ilman tällaisia harrastusesittelyitä yleensä riivaavia asiavirheitä pöytäroolipeleistä, larpeista, sekä niitä liippaavista harrastuksista. Läheisiä aiheita ovat figupelit, korttipelit, historian elävöitys, sekä japanilaisen pop-kulttuurin monet muodot. Roolipelien kirjo Harry Potter –peleistä kaupunkipeleihin ja kauhusta scifiin tulee hyvin käsitellyksi, mutta osansa saavat myös roolipeliyhteisöt ja käsitykset roolipelien mahdollisista vaaroista.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Tätä ruotsalaistiiliskiveä hehkutettiin korkeakirjallisena vampyyritarinana, joka ottaisi viimeinkin kauhuleffojen hirviöt vakavaan käsittelyyn. No höpöhöpö. Kasarilähiöön sijoittuvat tarina kertoo kyllä spurguista ja koulukiusauksesta sosiaalisen realismin hengessä, mutta ei juuri pohdi syitä tai seurauksia tai mitään muutakaan. Vampyyreja verrataan addikteihin, sairaisiin ja seksuaalisiin saalistajiin, mitkä eivät varsinaisesti ole mitenkään uusia tulkintoja klassisesta aiheesta, vaan varsin luutuneita ja tylsiä. Myös kerronta on lähes päätalomaista puuduttavassa hitaudessaan. Lupaava alku lähtee vampyyritytön ja ihmispojan ystävyydestä, mutta sitäkään ei oikein viedä mihinkään. Toivottavasti kirjan elokuvaversiot ovat parempia.

Simon Reid-Henry: Fidel & Che: A Revolutionary Friendship

Vaikuttava kertomua Fidel Castron ja Che Guevaran ystävyydestä. Sissisotakuvaukset lisäsivät hetkellisesti omaa intoani järjestää oransseja mielenosoituksia. Kirjasta välittyi melko hyvin kuubalainen sikarintuoksuinen ajankuva ja loistavan selkeästi se poliittinen konteksti, johon Kuuban vallankumous sijoittui. Asiallisesti ja rehellisesti todetaan miesten perhesuhteiden onnettomuudesta, omien sissisotilaiden ammuskelusta ja sairaista työtunneista. Aseellisen vallankumouksen kauheuksia ei siis vähätellä, mutta se tuntuu silti ainakin kirjan puitteissa täysin oikeutetulta ja perustellulta. Hasta la victoria siempre!