Kirjoitin Turun palosta kertovan musikaalin vuonna 2011 ja romaanin 2016. Maanantaina tuli kuluneeksi 190 vuotta palon syttymisestä ja minua haastateltiin Ylen Kulttuuricocktailiin. Haastattelussa muun muassa valittelin sitä, että paloa ei ole tutkittu kunnolla, esitin epäilyksiä palon alkuperästä ja spekuloin, mitä olisi tapahtunut, jos Turku ei olisi tuhoutunut.
Ylen Kulttuuricocktailin haastattelu löytyy osoitteesta https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/09/05/turun-suurpalo-vuonna-1827-mullisti-suomen-kirjailija-mike-pohjola-epailee
Eilen 6.9. joukko Turun yliopiston historiantutkijoita julkaisi vastineen, jossa he kiistävät nämä väitteet. Todettakoon heti kärkeen, että nämä tutkijat ovat suuresti arvostamiani, ja osaltaan heidän tutkimuksensa ovat jopa toimineet lähteinä kaunokirjallisessa työssäni. En voi kuitenkaan jättää heidän heittämäänsä hansikasta maahan makaamaan vaan vastaan haasteeseen.
He kirjoittavat:
”Turun palo ei näet suinkaan ole huonosti tunnettu historiallinen tapahtuma, jota tutkijat karttelisivat tai josta ei olisi varmaa tutkimukseen perustuvaa tietoa. Aiheesta on vuonna 1930 julkaistu yli 400-sivuinen tutkimus nimeltään Turun palo 1827, jota varten myös venäjää hallinnut professori Svante Dahlström kävi läpi palon oikeustutkinnan ja etenemisen sekä kartoitti sitä koskevia lähteitä niin seikkaperäisesti kuin mahdollista. Lisäksi palosta on esimerkiksi akatemiaprofessori Hannu Salmi julkaissut äskettäinkin artikkelin teoksessa Catastrophe, Gender and Urban Experience 1648–1920 (2017).”
Svante Dahlströmin tietokirja on tietenkin se perusteos, jota jokainen Turun palosta kiinnostunut penkoo, jos vain onnistuu saamaan sen käsiinsä. Kirja käy seikkaperäisesti läpi muun muassa palotoimea, rakennuskantaa, viranomaistoimintaa ja jälleenrakennusta. Se on minullakin tärkein lähde.
Sen jälkeen onkin ollut 87 vuotta aika hiljaista. Hannu Salmen tuore artikkeli onkin tiettävästi ensimmäinen kerta tänä aikana, kun Turun palosta löytyy jotain uutta tietoa! Hän paljastaa palosta syytetyn piika Maria Vassin kohtalon palon jälkeen.
Tämä jos mikä osoittaa, että palosta on edelleen mahdollista löytää uusia asioita. Se ei ole lainkaan loppuuntutkittu aihe.
Mikä tärkeämpää, Hannu Salmi lähestyy Turun paloa aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Hän tutkii palosta kertomisen sukupuolittuneisuutta, palon ihmiskohtaloita, inhimillistä katastrofia, jopa tunteiden historiaa. Tämä on täysin erilainen näkökulma kuin melko lailla perinteisempää historiankirjoitusta edustaneella Svante Dahlströmillä, joka – kaikella rakkaudella – pieteetillä luetteloi palaneiden viljatynnyreiden määrää.
Tästä näkökulmasta katsottuna on aivan häkellyttävän paljon, mitä Turun palosta ei ole vielä tutkittu. Voisin esittää verrokiksi Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittaman artikkelikokoelman Ruma sota (2008), joka lähestyy jatkosotaa sellaisista näkökulmista, joihin emme ole tottuneet. Ja tämä onnistui siitä huolimatta, että toisesta maailmansodasta, toisin kuin Turun palosta, on historiankirjoitusta hyllymetreittäin.
”Palo on jo nyt varsin hyvin tunnettu historiallinen tapahtuma, josta on kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua.”
Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa.
Venäjän yhteydet
Vastineessa jatketaan:
”Keisarin tai venäläisten syyllisyys Turun paloon on silkkaa mielikuvitusta, eikä historiantutkimus ole löytänyt sille pienintäkään tukea.
…
Aikalaislähteet eivät myöskään kerro kapinahengestä venäläistä hallintoa vastaan, vaan ajatus lienee syntynyt myöhemmin aikana, jolloin venäläisvastaisuudella oli poliittisia tarkoitusperiä.”
Sekä haastattelussa että romaanissa spekuloin sillä, että Venäjän hallitus olisi sekaantunut Turun paloon. (Romaanissa on myös paljon muita mahdollisia pyromaaneja, mutta ei niistä tässä sen enempää.) Minulla ei tietenkään ole mitään savuavaa tulusta, jolla pystyisin todistamaan mitään sataprosenttisesti. Mutta jos Turun yliopiston historian laitoksella mietitään aiheita Turun paloon liittyvälle tutkimukselle, tässä joitain kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen:
– Napoleon oli kukistettu, mutta Ranskan vallankumouksen aatteet levisivät Venäjällä ilman häntäkin. Juuri vuonna 1825 oli ollut keisari Nikolai I:tä vastustava upseerikapina. Kapinamieliala paitsi hallitusta, erityisesti keisari Nikolaita vastaan levisi Venäjällä. Miten se näyttäytyi Suomessa ja erityisesti Turussa?
– Suomen kenraalikuvernööri Gustaf Mauritz Armfelt (1812-1813) oli kritisoinut Turkua kovalla kädellä. Hänen mukaansa kaupungissa piti valtaa Turun valhekomissio, johon kuuluivat laiskat virkamiehet, kapinamieliset yliopistolaiset, juutalaiset kauppiaat ja häijyt akat.
Turun Akatemia sai myös osansa kritiikistä. Professorit olivat omavaltaisia, riidanhaluisia, velttoja, sukulaisiaan suosivia, keskinkertaisia tiedoiltaan, vallankumouksellisia periaatteiltaan sekä vailla käytöstapoja tai käsitystä yhteiskunnallisista velvollisuuksista. (Huom! Nämä olisivat nyt Helsingin yliopiston professoreita! Tämä ei ole kirjailijan piilotettua kritiikkiä Turun yliopiston professoreita kohtaan!)
Turkulaiset pitivät yhteyttä Ruotsin bonapartistisiin kanaljoihin ja kaupungissa vallitsivat ruotsalaiset ennakkoluulot. Turkua Armfelt luonnehti pahanhajuiseksi koirankoloksi, jossa oli myrkyttynyt ilmapiiri, kurjat katukiveykset ja maailman huonoin kansalaishenki. Turkulaiset olivat inhottavaa roskaväkeä, ja oikeastaan koko kaupunki olisi pitänyt polttaa poroksi.
Oliko Armfelt täysin yksin näiden ajatustensa kanssa vai saiko hän niille jotain vastakaikua?
Jos aikalaislähteet eivät kerro kapinahengestä venäläistä hallitusta vastaan, miten pitäisi tulkita Armfeltin näkemykset kapinamielisyydestä, bonapartismista, vallankumouksellisuudesta ja huonosta kansalaishengestä?
– Turun Romantiikka oli kaupungissa vaikuttanut liike, jossa yhdistyivät romantiikka, nationalismi ja kirjallisuus. Sen johtotähtenä oli suomenkielisen kulttuurin kehittäminen, mitä Venäjällä pidettiin uhkana. Yksi liikkeen keskushahmoista oli Akatemian opettaja Adolf Ivar Arwidsson, joka myös toimitti vallanpitäjiin kriittisesti suhtautunutta Åbo Morgonblad -sanomalehteä. Mielipiteidensä takia Arwidsson erotettiin yliopistosta ja hän joutui muuttamaan Ruotsiin. Turun Romantiikka kuitenkin jatkoi toimintaansa Turun paloon asti ja siihen kuuluivat muun muassa Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Yliopiston muutta seura muutti Helsinkiin, jossa se oli tiukasti senaatin ja armeijan valvonnan alla. Millaisia suunnitelmia seuralla oli vuoden 1827 kevätlukukaudella ja vaikuttiko palo niiden toteutumiseen?
– Miksi Venäjä siirsi Suomen pääkaupungin Turusta Helsinkiin, jos Turussa ei ollut kapinahenkeä?
– Napoleon kukistettiin polttamalla Moskova, jossa hän ajatteli armeijoineen talvehtia. Venäjällä oli siis tuoretta kokemusta kaupunkien polttamisesta poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Miten tähän metodiin suhtauduttiin Turun palon aikaan?
– Upseerikapinan jälkeen keisari oli perustanut salaisen poliisin eli Keisarin Kanslian Kolmannen Osaston. Eräänlaisen Ohranan ja KGB:n edeltäjän. Osaston tehtävä oli tutkia ja estää kapinamielialaa ja ulkomaalaisten toimintaa vakoilun, pidätysten, sensuurin ja propagandan keinoin. Ulottuivatko Kolmannen Osaston lonkerot Suomeen ja jos ulottuivat, mitä se teki täällä?
– Kolmannen Osaston johtaja oli romaanissanikin esiintyvä kreivi Alexander von Benckendorff. Hänen aiempi uransa oli sotilaallinen ja kun Napoleon ratsasti pois poltetusta Moskovasta, palaneen kaupungin sotilasjohtajaksi tuli juuri tämä samainen von Benckendorff. Miten hän suhtautui Moskovan paloon? Oliko hänestä kaupunkien polttaminen validi poliittinen toimi samalla tavalla kuin sotaa sanotaan politiikan ulottuvuutena? (Todettakoon, että hänen johtamansa Kolmas osasto perustettiin noin vuosi ennen Turun palon syttymistä.)
– Palon jälkeen keisari Nikolai I kirjoitti noin kerran viikossa käskykirjeitä, joissa voivotteli Turun kohtaloa ja myönsi verohelpotuksia ja miljoonia ruplia jälleenrakentamiseen. Kolmessa ensimmäisessä kirjeessään hän toivoo erityisesti Turun Akatemian jälleenrakentamista, kunnes neljännessä päättääkin siirtää sen Helsinkiin. Turun Akatemia tunnetaan nykyään Helsingin Yliopistona. Miksi tsaari muutti mielensä?
Svante Dahlströmin kirja on hieno, mutta muun muassa näihin kysymyksiin hän ei vastaa.
Kirjailijan ja tutkijan erot
Olen ottanut ohjenuorakseni Antti Tuurin maksiimin: ”Historiallisessa romaanissa kaikki, mikä tiedetään, pitää olla oikein. Mutta se, mitä ei tiedetä, sen saa keksiä.” Turun palosta tiedetään aika paljon vähemmän kuin monesta muusta ajasta, joten sain keksiä aika paljon. Esimerkiksi kukaan ei tiennyt, mitä Maria Vassille kävi palossa tai sen jälkeen, joten sain keksiä sen.
Spoilerivaaran uhallakin kerron, että Maria kuolee romaanissa. Professori Hannu Salmen tuore tutkimus kuitenkin paljastaa, että hän jäikin henkiin ja eli vielä ainakin kolmetoista vuotta palon jälkeen. Jos kirjoittaisin romaanin nyt, Marian pitäisi siis jäädä henkiin!
Palaan vielä tutkijoiden vastineeseen:
”Helsinki ei olisi myöskään jäänyt nimelliseksi hallintokaupungiksi, vaan Venäjän keisarin vakaa tahto oli rakentaa kaupungista suuriruhtinaskunnan vallan keskus. Helsingin rakentamiseen satsattiin valtion taholta merkittävästi. Lisäksi hallinto muutti kaupunkiin vuodesta 1819 alkaen pysyvästi, joten peli oli Turun osalta pelattu jo vuosikymmen ennen paloa, vaikka väkimäärällisesti Helsinki ohitti Turun vasta 1840-luvun alussa.”
Historioitsijat kertovat, mitä oikeasti tapahtui. Mitä ei tiedetä, sen voi kirjailija keksiä.
Mutta mitä olisi tapahtunut? Siihen kysymykseen vastaaminen ei ole historiantutkijan yksinoikeus. Eivätkä he sitä edes varmasti tiedä. He tietävät vain, mitä tapahtui. Puhuin samasta asiasta professori Laura Kolben kanssa Huomenta Suomessa vuosi sitten.
Esitän, että jos Turku ei olisi palanut, historia olisi muutenkin mennyt eri tavalla. Ja siis totta kai olisi. Mutta miten? Vastineen allekirjoittaneet tutkijat ovat sitä mieltä, että koska keisari tahtoi rakentaa Helsingistä valtakeskuksen, näin olisi joka tapauksessa tapahtunut. Siitä todistaa sekin, että hallinto oli jo siirretty sinne. Mikään merkittävä ei olisi muuttunut.
Rohkenen olla eri mieltä.
Turussa oli erittäin vahva kansalaisyhteiskunta ylioppilaiden ja porvareiden muodossa. Turussa oli yhteydet Ruotsiin ja vallankumouksellisiin voimiin. Turussa eli kansallisromanttinen kapinaliike. Mutta Turussa ei oltu lähellä Venäjää eikä hallitus ollut siellä enää päsmäröimässä. Kapina näyttää aina mahdottomalta, kunnes se tapahtuu. Pietarissa oltiin jo lähellä vuonna 1825.
Monessa Euroopan valtiossa kansallisromanttinen liikehdintä ja epäsuosittu hallitus johtivat vallankumoukseen 1848. Toisissa se tapahtui uudestaan tai ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toteutuneessa historiassa Suomi oli tätä jälkimmäistä osastoa. Mutta jos tutkijat väittävät, että se ei mitenkään olisi voinut olla sitä ensimmäistä, jään odottamaan heidän perustelujaan.
Vastahaaste
Yhdymme siihen toiveeseen, että Turun palosta kirjoitettaisiin nykyaikainen laadukas historiankirja. Vastineen ovat allekirjoittaneet tohtorikoulutettava Topi Artukka, akatemiaprofessori Hannu Salmi, FT Panu Savolainen ja professori Kirsi Vainio-Korhonen.
Artukan työn alla oleva väitöskirja käsittelee sukupuolta ja sosiaalisia suhteita Turussa 1812-1827. Kirsi Vainio-Korhonen tutkii sukupuolihistoriaa ja kaupunkien elinkeinohistoriaa 1700-luvun Suomessa. Salmi on jo tutkinut Turun paloa ja jopa haastatteli minua Turun Taiteiden yössä viime vuonna. Panu Savolaisen arkkitehtuurihistoriallinen teos Tirkistelyä förmaakeihin ja ylishuoneisiin on ollut itselläni arvokkaana taustatietona romaaniani tehdessäni.
Toisin sanoen, tässä on se porukka, jonka se tietokirja pitäisi kirjoittaa! Koska pääsen lukemaan?
1827 on romaani Turun palosta. Kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.
Tässä seitsemän seuraavaa osaa Turun Sanomissa viime vuonna julkaistuun jatkokertomukseen 1825 Adventti. Se on etko-osa ensi kesänä ilmestyvälle romaanilleni 1827 Inferno. Edelliset osat löytyvät 
Musta tuntuu 