Tummaihoisena Turun palossa

Rosa Parks oli ”mustien vapausliikkeen äiti”, joka legendaarisesti kieltäytyi menemästä bussin taakse mustien istuimille. Tämän seurauksena hänet pidätettiin, mutta vaatimus mustien kansalaisoikeuksille räjähti koko kansakunnan tietoisuuteen.

Nyt vietetään Yhdysvalloissa Black History Monthia – kuukautta, jolloin korostetaan tummaihoisten vaikutusta USA:n historiaan. Tämä puoli on perinteisesti jätetty sivuun, kun valkoiset mieshistorioitsijat ovat kertoneet lähinnä valkoisten miesten saavutuksista. Sama ongelma on Suomessakin.

En tiedä, kuka oli ensimmäinen tummaihoinen Suomessa, mutta yksi kiinnostava tapaus on Turussa palon aikaan asunut Juan Pereira tai suomenruotsalaisittain John Perella. Aikalaiset kutsuivat häntä myös Pepeksi.

Pepe oli syntynyt Brasiliassa 24.6.1798 ja aikalaislähteissä häntä kutsutaan neutraaliksi ”mulattineekeriksi” ja – syyttävästi – roomaalaiskatoliseksi. Juan Pereira saapui Turkuun Tukholmasta 1821 salaneuvos von Troilin kamaripalvelijana ja yleni hovimestariksi asti. Von Troil piti hoviaan Brinkkalan talossa, eli Pepe oli todellakin Turussa vieläkin seisovan Brinkkalan talon hovimestari 1820-luvulla, kuten kirjassanikin kerron.

Vuonna 1823 perustettiin Turun Säästöpankki ja Pereira oli kassan 23. asiakas. Hän avasi tilin tallettamalla 140 ruplaa, mikä ei ollut mikään pieni summa.

Pereira meni kihloihin itseään viisitoista vuotta vanhemman kollegan Christina Wikholmin kanssa ja 1824 heille syntyi tytär Maria Theresia.

Pereira ei ollut tuolloin enää enää töissä von Troililla ja anoi Turun maistraatilta lupaa perustaa ”liköörikamari”, siis baari. Lupaa ei kuitenkaan heltynyt, ainakin nimellisesti sen vuoksi, että kaupungissa oli juottoloita jo riittämiin. Lieneekö epäilyttävä katolisuus vaikuttanut myös?

Luvan ruveta trahtööriksi eli ravintoloitsijaksi Pepe kuitenkin sai ja perusti Christina Wiklundin nykyisen Uudenmaankadun ja Vähä-Hämeenkadun kulman tienoolla ravintolan.

John Perella yrittää myydä hovimestarin univormuaan sanomalehti-ilmoituksella. Hän ehdottaa, että sitä voi käyttää esimerkiksi naamiaisissa.
Lehtileike Åbo TIdningarista n:o 13, joka ilmestyi 16.2.1815.

Ruokala ei menestynyt, joten Juan Pereira jätti liikeyrityksen kihlatulleen, ja lähti itse kaupungista. Perimätiedon mukaan hän vaikutti sen jälkeen Taivassalon Kahiluodossa, joka kuului Pepen entisille työnantajille von Troileille.

(Turun palossa kertovassa romaanissani 1827 Pepe on jälleen Brinkkalan talon hovimestari, ja hän on aiemmin seurustellut mamselli Lisbeth Hellmanin kanssa.)

Mike Pohjola

PS. Suuri kiitos Jouni Elomaalle, joka auttoi Pepen taustojen selvittämisessä.

Turku paloi 1827. Samana vuonna pastori Peter Williams, Jr. perusti ensimmäisen amerikkalaisen mustien sanomalehden. Orjuus lakkautettiin Yhdysvalloissa vasta 1865.

Advertisement

Tämä taika suojelee sinua pelleiltä ja pelolta

Pellepelko leviää Suomessa ja maailmalla. Harva on nähnyt pelottavia pellejä, mutta tosi moni on lukenut niistä, jakanut uutisia niistä tai jutellut niistä koulun pihalla. Pelko siis leviää vaikka pellejä ei ole.

Pelko pohjautuu omaan mielikuvitukseen. Siksi se onkin niin pelottavaa.

Mielikuvitusta ei ole helppoa ohjailla, mutta se on mahdollista. Pellet pystyivät siihen. Minäkin pystyn siihen. Ja nyt opetan, miten sinäkin pystyt siihen.

Tämä on taika, jolla voit suojautua pelolta. Pelleillä ei ole pahaa voimaa, mutta pellepelossa on. Tällä taialla pellepelon voima vähenee. Aina, kun kuulet jotain pellepelottelua, kerro sinä tästä taista, niin pellepelko menettää voimaansa.

Taika pellepelkoa vastaan

Mieti, miten pelle pesee hampaansa. Mieti palaako pelle kesällä, kun sen iho on niin vaalea. Mieti, jos ötökkä lentää pellen silmään, miten se ottaa sitä pois sieltä. Sitten mieti, kauanko pelle käyttää aikaa kamman ja hiuslakan kanssa laittaakseen tukkansa ennen kuin lähtee ulos.

Hinkkaa oikean kätesi etusormella hampaitasi, kuin se olisi hammasharja. Samaan aikaan hiero otsaasi vasemmalla kädellä, kuin levittäisit aurinkovoidetta. Sen jälkeen räpyttele silmiäsi ja ota oikealla kädelläsi ”itikkaa” pois silmästä. Ja vasemmalla kädellä pörrötä tukkaasi.

Sano ääneen:

Pelle pesee hampaitaan,
iho palaa rannalla.
Pellen silmää kirvelee,
laittaa tukkaa kammalla.

Pellit kii, pellit kii. Pelleiltä pellit kii.
Pellit kii, pellit kii. Pelolta pellit kii. 
Pillit pussiin, pelit poikki, pellit, pellit kii.

Joka kerta, kun teet tämän, pellepelko menettää voimaansa. Ja muistat, kuinka pöljiä pellet ja niitä esittävät ihmiset oikeasti ovat. Jos vielä pelottaa, tee taika uudestaan. Pelon voima vähenee joka kerta.

(Taian tekeminen voi tuntua hassulta tai pöljältä, mutta se kuuluu asiaan. Jos nolottaa, ei pelota. Ja jos taiat olisivat ihan tavallisia juttuja, niin kaikkihan tekisivät niitä koko ajan.)

Aikuisille

Ja hei aikuiset! Aina, kun jaatte uutisen pellestä, annatta pellepelolle vähän lisää voimaa. Jakakaa mieluummin tämä taika, niin vähennätte pellepelon voimaa.

Ai mistä minä tiedän, että tämä toimii? Olen koko ikäni tutkinut mielikuvitusta ja sen voimaa, ja oppinut paljon sellaista, mitä pidetään yliluonnollisena. Yleensä käytän näitä taitojani tarinankerrontaan. Nyt käytän niitä taistelemaan mielikuvituksessamme eläviä pahiksia vastaan. Mielikuvituksellamme riittää voimaa myös niiden pahisten voittamiseen.

Kirja ei ole vain kirjailijan tekemä

Turun palosta kertova romaanini 1827 on saanut erinomaiset arvostelut ja tosi paljon näkyvyyttä. Kaikissa lehtijutuissa sun muissa aina korostetaan, että ooh, tässä visionäärinen legendaarinen kirjailija on silkkaa nerouttaan uudistanut historiallista romaania tai jotain. Ihan yksin!

1827 on romaani Turun palosta. Kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.

Se ei pidä paikkaansa. Kirjan tekemisessä on auttanut tosi moni ihminen. Itse tekstiä on hiottu erittäin pitkään kustannustoimittaja Salla Pullin kanssa. Siis tyyliin viisi vuotta. Ilman hänen tarkkaavaisuuttaan, olisi jo neljä vuotta sitten julkaistu aivan keskeneräinen kirjantekele nimeltä ”1827 Inferno”. Onneksi ei julkaistu. Sen jälkeen on hiottu henkilöiden kutsumanimiä ja tekstin jakoa lukuihin ja murteiden oikeakielisyyttä ja rytmiä ja tyyliä ja pilkkuja ja vaikka mitä. Kiitos, Salla!

Kustantamossa ja sen liepeillä on myös moni muu ihminen auttanut kirjan tekemisessä. Tuomo Parikka on taittanut kirjan ja luonut siihen kannen. Anton Sucksdorff on ottanut kirjailijavalokuvan. Jani Blommendahl on järjestänyt kirjan painoon. Katja Leino ja Minttu Nikkilä ovat pitäneet huolta, että myös media huomioi kirjan olemassaolon – ja sen se todella on tehnyt! Laura Lyytinen, Inkeri Penttinen ja Rita Miettinen ovat selittäneet kirjakaupoille, miksi kukaan haluaisi ostaa Turun historiasta kertovaa romaania. Susanna Jussila on pitänyt pyörät pyörimässä kustantamossa. Mikko Meronen ja Anna Baijars ovat johtaneet koko laitosta tänä aikana.

Sitten on kirjapaino Bookwell Porvoossa, jossa PDF-tiedosto muuttuu paperiksi ja musteeksi. Siellä on töissä latojia, kirjapainajia, trukkikuskeja, laaduntarkkailijoita ja vaikka mitä. Olin seuraamassa siellä edellisen romaanini painoa ja sain nähdä nämä kovan luokan duunarit työn touhussa. Isot koneet imevät musteen, punavärin ja metallipantonen, siirtävät sen painolaatalle, iskevät paperiin, leikkaavat paperin, taittavat paperin vihoiksi, sitovat vihot kirjoiksi, leikkaavat reunat suoriksi, liittävät kannet päälle ja pakkaavat valmiit kirjat laatikoihin.

Sen jälkeen Kirjavälityksen kuskit ajavat kirjat kauppoihin ja kirjastoihin, kirjakauppojen myyjät laittavat ne esille ja myyvät niitä, kirjastonhoitajat vinkkaavat teosta kävijöille, kriitikot arvostelevat sen, toimittajat kirjoittavat juttuja (joissa keskitytään kirjailijoihin), tapahtumajärjestäjät kutsuvat kirjailijan kertomaan teoksestaan, ja toivottavasti lukijat vielä lukevatkin sen kirjan.

Lisäksi olen saanut korvaamatonta apua historiantutkijoilta, kavereilta, kollegoilta, perheeltä, museoihmisiltä, matkaoppailta, murretutkijoilta, arkistonhoitajilta ja monelta muulta, kun olen tehnyt taustatutkimusta kirjaani varten.

Kaiken päälle on vielä iso liuta äidinkielenopettajia, lehtoreita, professoreita, apurahalautakuntien jäseniä, poliitikkoja, virkailijoita, sun muuta, jotka mahdollistavat tämän kaiken, ja jotka pitävät pienen kielialueen omaa ja omaleimaista kirjallisuutta tärkeänä.

Elokuvissa ja näytelmissä ja sanomalehdessä ja roolipeleissä ja melkein missä vaan muussa ilmaisumuodossa nämä tekijät ovat näkyvillä käsiohjelmassa tai lopputeksteissä tai tekijälaatikossa. Kirjassa ei koskaan. Kirjailija saa itse laittaa ne kiitoksiin, jos haluaa.

En ymmärrä alkuunkaan, miksi näin on. Suomalaista kirjallisuutta eivät tee vain kirjailijat. Sitä teemme me kaikki!

Myös lukijat. Kiitos teillekin! Ja hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää.