Olipa kerran valtava kissa, joka halusi oikein kovasti Suomen hallitukseen. Vaikka kissa ja sen kaveri mesimäyrä olivat häikäilemättömiä saalistajia, eivät ne pystyneet yksin muodostamaan hallitusta. Niinpä niiden oli pyydettävä hiiri sinne mukaan.
– Tuleppa meille hallitukseen, sanoi kissa hiirelle.
– Hyvää päivää, herra kissa ja rouva mesimäyrä, vikisi hiiri peloissaan. – Minkälaista hallitusta olitte ajatellut?
– Älä sinä siitä huoli, mesimäyrä ärjäisi. – Tuletko vai et? Syödä sinut pitäisi.
Hiiri keräsi kaiken rohkeutensa ja ääni väristen sanoi: – Haluan, että teette minulle rasisminvastaisen ohjelman.
Mesimäyrä ja kissa hymyilivät ovelasti. – Ai oikein ohjelman? Kyllä me sinulle ohjelma tehdään.
Ja niin hiiri tuli samaan hallitukseen kissan ja mesimäyrän kanssa. Olipa mukana ristilukkikin, joka kutoi omia verkkojaan nurkassa eikä sanonut mitään.
Hallitus alkoi tehdä päätöksiään, joissa kaikkien saaliseläinten käsketään suoraan marssia saalistajien suihin.
– Ei kai hiiriä lasketa saaliseläimiksi? uteli hiiri.
– Ei tietenkään, kissa sanoi. – Tehän olette hurjia metsästäjiä.
– Ai niinhän me olemmekin, hiiri vakuutteli itselleen. – Mutta entäs se rasisminvastainen ohjelma?
– Ai mikä? kissa kysyi kuin ei olisi siitä koskaan kuullutkaan.
– No me sovimme, että hallitus tekisi rasisminvastaisen ohjelman.
– Tehdään, tehdään, kun keritään, kissa maukaisi.
Silloin hiiri veti syvään henkeä ja piipitti: – Minä lähden pois tästä hallituksesta, jos me emme heti tee sitä ohjelmaa! Ja sitten mitään hallitusta ei enää ole lainkaan!
Sitä kissa ei voinut sietää vaan joutui lupaamaan, että hän tekee sen heti huomiseksi.
Mesimäyrä ei siitä tykännyt. – Kai sinä ymmärrät, että me emme halua mitään rasisminvastaista ohjelmaa, se sanoi kissalle.
Kissa vain nyökytteli, sillä se olisi jo halunnut pakottaa herkulliset puput ja linnunpoikaset suoraan sen omaan suuhun.
Kissa oli pulassa. Se oli nimittäin tehnyt vaaliohjelmia ja hallitusohjelmia ja leikkausohjelmia, mutta ei koskaan mitään rasisminvastaista ohjelmaa. Se otti ison kangaspalan ja alkoi siitä leikkailemaan rasisminvastaisen ohjelman kokoista palaa, mutta leikkasikin heti liian paljon. Kissa ihmetteli itsekin, mitä se nyt keksisi.
Tuli aamu ja hiiri tuli innoissaan katsomaan, mitä kissa oli saanut aikaan.
– Missä rasisminvastainen ohjelmani on? kysyi hiiri.
Kissa katseli muualle ja sanoi:
– Hallitusohjelmassa ei ole mitään rasistista ja syrjivää.
– Mutta entä se rasisminvastainen ohjelma?
– Ei tullutkaan rasisminvastaista ohjelmaa, kissa myönsi. – Tuleekin tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa.
– Koska se on valmis?
– Tule huomenna uudestaan.
Niin hiiri lähti ja kissa jäi leikkailemaan kangaspalaa itsekseen.
Mesimäyrä kiipesi kissan ompelupöydälle ja muistutti, että itse asiassa pahinta syrjintää Suomessa kokevat mesimäyrät. Ja että ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ei ole rasismia lainkaan.
– Irtisanoudun rasismista sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty, mesimäyrä tokaisi poistuessaan.
Kissa jäi leikkailemaan kangasta ja leikkasi taas aivan liian ison palan pois.
Seuraavana päivänä hiiri tuli jälleen katsomaan kissan aikaansaannoksia.
– Missä se on se tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa? hiiri kysyi.
– Ei tullutkaan tiedonantoa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kissa vastasi. – Tuleekin rasismitiedonanto.
– Tuleeko siihen jotain lakimuutoksia?
– Ei, naukaisi kissa.
– Sisältyykö siihen jokin toimintasuunnitelma?
– Ei.
– Onko siinä itse asiassa mitään konkreettista?
– Ei.
Hiiri piteli rasismitiedonantoa hetken ja koetti sitä ylleen. Eihän se rasisminvastainen ohjelma ollut eikä liivikään, eikä hiiri voisi sitä mitenkään hyväksyä.
Pieni hiiri katsoi valtavan kissan teräviä hampaita. Takaansa se kuuli mesimäyrän nälkäisen huohotuksen ja haistoi petojen kiukun. Hiiri tunsi itsensä todella pieneksi ja vähäpätöiseksi.
– Tämä on hyvä, piipitti hiiri peloissaan. – Meillä on todella hyvä hallitus.
– Me teemme itse asiassa varmasti enemmän kuin mikään hallitus ennen tätä, sanoi kissakin.
Mesimäyrä hymyili ilkeästi.
Ja niin siinä kävi, kun oli kissa hiirelle räätälinä. Sen pituinen se.
Neljä historioitsijaa on syyttänyt tietokirjailija ja toimittaja Maria Petterssonia plagioinnista ja saanut syytöksilleen paljon näkyvyyttä lehdissä ja somessa. Itse syytösten paikkansapitävyyteen ei ole mediassa juuri pureuduttu.
Korostettakoon ensin, että arvostan sekä historiallista tutkimusta että populaaria tietokirjallisuutta suuresti. Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset on loistava esimerkki jälkimmäisestä. Syytöksiä esittäneet taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori Susanna Välimäki, tutkijatohtori Nuppu Koivisto-Kaasik, kulttuurihistorian professori Maarit Leskelä-Kärki ja musiikkitieteen yliopistonlehtori Juha Torvinen ovat tehneet hienoa ja tärkeää tutkimusta. Nämä asiat eivät mielestäni ole lähtökohtaisesti ristiriidassa.
Historiaa käsittelevän populaarin tietokirjallisuuden ja omassa tapauksessani historiallisten romaanien on tapana nojata historiallisessa tutkimuksessa esiin tulleisiin asioihin. Omana ohjenuorani romaanikirjailijana on ollut Antti Tuurin maksiimi: ”Kaikki, mikä tiedetään, pitää olla prikuulleen oikein. Mutta mitä ei tiedetä, sen voi keksiä.” Jos julkaistua tieteellistä tietoa ei saisi käyttää, ei Suomessa voisi ilmestyä historiallisia romaaneita eikä historiallisia tietokirjoja paitsi tutkijoiden itsensä kirjoittamia tieteellisiä teoksia. Itse en pitäisi sitä hyvänä.
Jouduin itse niin ikään neljän historioitsijan hampaisiin muutama vuosi sitten, kun kommentoin Turun paloa. Vastasin syytöksiin näin. Sittemmin sovimme kiistan ja pääsimme ystävällisiin väleihin. Syytökset Maria Petterssonia kohtaan ovat paljon vakavampia.
Syytökset
Tutkijat ovat esittäneet syytöksiään sekä sanomalehtien palstoilla että omassa blogissaan. Käyn nämä väitteet nyt yksitellen läpi.
Ensin historioitsijat ottivat yhteyttä Helsingin Sanomiin, jonka sivuilla 15.9. Leskelä-Kärki sanoo näin: ”Tavallinen lukija lukee kirjaa Petterssonin tekstinä, hänen löytöinään ja tulkintanaan, eikä hän voi tämän lähdeluettelon perusteella mitenkään tietää, että tiedot ja tulkinnat Ida Mobergin elämästä perustuvat Susannan ja Juhan valtavaan tutkimustyöhön, jota on tehty useita vuosia ja eri maissa.”
Jos tämä tavallinen lukija lukisi esimerkiksi Petterssonin kirjan esipuheen, sieltä paljastuisi useaan otteeseen, että kirja pohjautuu tutkijoiden työhön, ja siellä Pettersson myös kehottaa useita kertoja perehtymään aiheelle omistettuun kirjallisuuteen. Jota hänen teoksensa lähdeluettelossa onkin runsaasti vinkattu.
”Tutkijoiden mielestä on ongelmallista, että Pettersson ei tee eroa omien ja tutkijoiden ajatusten välille. ”Lukija ei voi kuin päätellä tietojen ja tulkintojen perustuvan Petterssonin omalle tutkimustyölle ja ajattelulle”, Välimäki sanoo.”
Onpas se lukija nyt hölmö. Veikkaan, että aika monelle on selvää, että kun luetteloidaan faktat jonkun henkilön elämästä, se pohjautuu tutkimukseen. Ja kun aletaan humoristisesti kommentoida asiaa, se on kirjailijan omaa lisäystä.
Syytteet jatkuivat Hesarissa 24.9. ”Tutkimus- ja opetusmaailmassa puhutaan yleisesti plagioimisesta silloin, kun tekstissä esiintyy joko sanasta sanaan samoja tai vain vähän muutettuja kohtia kuin toisessa tekstissä. Samaa sanoo Tutkimuseettinen neuvottelukunta: Sen määritelmän mukaan plagiointi on vilppiä, joka loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä.”
Suomen historian jännät naiset ei pyri olemaan eikä väitä olevansa tieteellinen teos. Miksi ihmeessä sen pitäisi noudattaa minkäänlaista tieteellistä käytäntöä? Itse laitoin kustannustoimittajan painostuksesta 1827-romaaniini lähdeluettelon ja kaduin sitä heti. Tieteelliseen tutkimukseen se totta kai kuuluisi, romaaniin ei. Suomen historian jännissä naisissa sellainen on ja se on aivan riittävän tarkka tällaiseen kirjaan.
Vaatimus siitä, että yleistajuinen tietokirja noudattaisi tieteellistä käytäntöä on aivan yhtä absurdi kuin jos minä kritisoisin jotain tutkijoiden tieteellistä artikkelia siitä, että se ei noudata kalevalaista nelipolvista runomittaa.
Keskeinen väite tiivistetään blogissa näin: ”Maria Petterssonin kirjassa Suomen historian jännät naiset: Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (Atena, 2022) plagioidaan muun muassa Susanna Välimäen ja Juha Torvisen artikkelia ”Musiikki salatietona: Säveltäjä-antroposofi Ida Moberg ja henkinen kilvoittelu”.”
Artikkeli ilmestyi Maarit Leskelä-Kärjen ja Antti Harmaisen toimittamassa mainiossa artikkelikokoelmassa Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930. Minulla on sekä se, että Suomen historian jännät naiset tässä edessäni juuri nyt.
Ensimmäinen täsmällinen kritiikki on, että tuo itse artikkeli olisi pitänyt olla Petterssonin kirjan lähdeluettelossa. Tyylikysymys, sillä kirja, jossa se ilmestyi, on lähdeluettelossa. Jos, luettuani Petterssonin artikkelin Mobergista, haluaisin tietää lisää, ja hankkisin käsiini Uuden etsijät, ei minun olisi kovin vaikea löytää sisällysluettelosta kohtaa Musiikki salatietona, jonka alaotsikossa Moberg mainitaan nimeltä. Lisätiedon löytämistä tuo lähdemerkintä palvelee siis aivan riittävästi. Pettersson on kuitenkin luvannut lisätä sen lähdeluetteloon, joten se siitä.
Seuraava väite on vähän omituinen sillä sen mukaan on annettu liikaa lähteitä:
”Kirjan lähdeluettelossa mainitaan myös Ulla Saaren (1997) Ida Mobergia koskeva Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa tehty pro gradu -tutkielma Ida Moberg (1859–1947): Unohdettu säveltäjä. Sitä Pettersson ei käsittääksemme ole voinut käyttää, sillä sen kahdesta yliopistollisesta arkistokappaleesta toinen on kadonnut kauan sitten ja toinen on eräällä tutkimushankkeella pitkäaikaislainassa.”
Kuulostaa kyllä melkoiselta Indiana Jones -tehtävältä löytää tämä gradu, joskin voihan siitä olla muitakin kappaleita kuin yliopiston kirjastossa. Sen sijaan lähdeluettelossa ollut Helena Holsti-Setälän gradu viittaa ahkerasti Ulla Saaren graduun, joten ehkä tekijän mielestä ei ollut kohtuutonta antaa jotain krediittiä myös Ulla Saarelle. Minusta sen kyllä olisi voinut jättää pois ellei sitä suoraan siteerattu.
Erilaisia lainauksia
Syytteet jatkuvat: ”Jotkin tarkastelun kohteena olevat Suomen historian jännät naiset -kirjan tekstikohdat ovat suoraa lainausta, jotkin enemmän tai vähemmän muunneltuja (esim. synonyymikorvaukseen perustuvia) tai epäsuoria lainauksia ja jotkin lähdetekstin tiivistyksiä, jolloin pitemmästä alkutekstistä on jätetty sanoja tai lauseita välistä pois.”
Tässä on iso lista syytöksiä, joten puretaan sitä hiukan.
Jotkut ovat suoraa lainausta. Jos ne on merkattu, mikäs siinä. Jos ei, no, palataan siihen tarkemmin plagiointisyytöksen kohdalla.
Jotkut ovat enemmän tai vähemmän muunneltuja lainauksia. Tai lähdetekstin tiivistyksiä. Ehkä tämä olisi ongelma tieteellisessä tekstissä, jossa keskustellaan tieteellisten löytöjen esittämisenä oman tutkimustyön tuloksena, mutta journalismin ja kaunokirjallisuuden parissa ”muunneltu lainaus” ei kyllä ole lainaus.
Kirjassa on epäsuoria lainauksia. Eli referointeja. Totta kai on. Sehän on koko tällaisen journalistisen, populaarin tietokirjan idea. Referoidaan eri lähteissä olevia tietoja jostain asiasta. Mikä ongelma siinä on?
Plagiointisyyte
Sitten tullaan itse pommiin: ”Suomen historian jännät naiset -kirjassa on yhteensä 54 lukua (sekä esipuhe). Tässä tarkasteltiin niistä vain yhtä. Tulokseksi saatiin 37 plagiointiesimerkkiä.”
Tutkijoiden mukaan Pettersson on siis plagioinut 37 kertaa yhdessä omassa artikkelissaan. Jos hän on plagioinut samassa vielä muitakin artikkeleita ja vielä jokaisessa yhtä paljon, niin sehän tarkoittaa tuhansia plagiointikertoja! Ei ihme, että media on tarttunut tähän väitteeseen.
Tutkijat ovat rakentaneet vertailutaulukon, jossa Petterssonin tekstiä verrataan tutkijoiden omiin teksteihin. He soveltavat siihen Taarna Valtosen ja Leena Valkeapään mallia, joka koskee hyvää tieteellistä käytöstä. Mielestäni on merkityksetöntä, noudatetaanko ei-tieteellisessä teoksessa hyvää tieteellistä käytöstä, mutta eteenpäin!
Ensimmäiset väitetyt plagiaatit ovat nämä: ”Suomen Teosofisen seuran”
”kuoro”
”Helsingin filharmonisen”
”jäsenet”
”Suomen Teosofisen Seuran”
”vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne”
Ja viimeisenä Väinö Valvanteen kirjoittama teksti, jonka molemmat artikkelit merkitsevät lainaukseksi. Se on kuitenkin laskettu yhdeksi näistä plagioinneista.
Tämä saattaa nyt kuulostaa pilkunviilaukselta tai siltä, että teen pilkkaa tutkijoiden todellisista huolista. Mutta nämä todella ovat näitä heidän nostamiaan plagiaatteja, kuten oheisesta ruutukaappauksesta käy ilmi.
Kuka tahansa asiasta kirjoittanut toimittaja olisi koska tahansa voinut kävellä Akateemiseen Kirjakauppaan ostamaan Uuden etsijät ja perehtyä näihin väitteisiin. Mutta minä teen sen nyt heidän puolestaan. Katsotaan siis tarkemmin tuota Musiikki salatietona -artikkelin kohtaa, jonka Pettersson tutkijoiden mukaan on plagioinut. Ja lainaan sen nyt journalistisessa tarkoituksessa.
”Kun Suomen Teosofinen Seura perustettiin, Moberg jatkoi toimintaansa siinä.
Vihkiäisjuhlassa oli yleisöä yli 500 henkeä. Runoilija Nino Runeberg esitelmöi, Mobergin johtama Teosofinen kuoro lauloi ja seuraan kuuluneet Helsingin filharmonisen seuran jäsenet toimivat orkesterina. Tilaisuudessa esitettiin muun muassa kaksi Mobergin uutta sävellystä: jo aiemmin mainitsemamme Auringonnousu-sarjan finaali eli Hiljaisuus (Rauha) sekä kuorolle ja orkesterille sävelletty Hymn: Se hur himlen ljusnar (suom. ”Hymni: Kas kuin taivas valkeneepi tuolla”) Alcesten eli Nino Runebergin tekstiin. Seuran vuosikertomuksessa kuoron laulun todetaan olleen ”mieltä ylentävää”.
Ensimmäisen vuosijuhlan julkisessa kokouksessa Helsingissä 15.3.1908 Teosofinen kuoro lauloi Mobergin johdolla ja orkesterin säestyksellä jälleen Hymnin: Kas kuin taivas valkeneepi tuolla. Sen jälkeen kuultiin esitelmä ”Totuuden etsimisestä”. Useiden musiikkiesitysten ja puheiden jälkeen Oskar Merikanto soitti jonkin Sibeliuksen pianokappaleen ja kuoro lauloi Merikannon pianosäestyksellä ja Mobergin johdolla Dies irae -osan (”Vihan päivä”) Wolfgang Amadé Mozartin Sielunmessusta, mihin kokous päättyi. Saman tyyppinen ohjelma toistui seuraavan vuoden vuosijuhlassa. Kuoro esitti lauluja myös seuran illanvietoissa.
Suomen Teosofisen Seuran vuoden 1910 vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne kuvaa musiikin merkitystä seuran tapahtumissa seuraavalla tavalla:
”Tässä näet [musiikkia esittävät] esiintyjät ovat teosofisen hengen täyttämiä ja panevat korkeampia astraalisia värähtelyjä liikkeelle, vuodattaessaan sielunsa ulos säveliin. Tämä havainto antoi meille aavistuksen, mitenkä tulevaisuudessa tulee olemaan vielä tuhatkertaa mahtavampaa, kun oikein osataan tätä puolta toteuttaa. [- -] Tällaiset soitto-esitykset muistuttavat mieleen niitä esoterisia ja maagillisia kokouksia, joita oli vanhalla Atlantis-mantereella.”
Maria Petterssonin kertomana Ida Moberg -luvun ingressissä nämä tapahtuvat menevät näin:
”Suomen Teosofisen Seuran perustamisjuhlaan on saapunut yli 500 ihmistä. Lavalle nousee teosofeista koostuva kuoro, jota säestävät Helsingin filharmonisen orkesterin teosofijäsenet. Kuoroa johtaa säveltäjä Ida Moberg, joka säveltää usein teosofian oppien mukaan. Suomen Teosofisen Seuran vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne kirjoittaa näin: ”Esiintyjät ovat teosofisen hengen täyttämiä ja panevat korkeampia astraalisia värähtelyjä liikkeelle, vuodattaessaan sielunsa ulos säveliin. Tällaiset soittoesitykset muistuttavat mieleen niitä esoterisia ja maagillisia kokouksia, joita oli vanhalla Atlantis-mantereella.”
Minun nähdäkseni näissä teksteissä on aika paljon eroa ja yksittäiset sanat eivät ole mitään teoksia. Ne voivat olla tavaramerkkejä, esimerkiksi Pepsi tai Lego, mutta niitäkin saa journalistisessa ja tieteellisessä tekstissä käsitellä. Ainoa kohta, jossa on suoraan lainattu jotain, on tuo Valvanteen teksti.
Muutoin Pettersson kertoo samat faktat, jotka kerrotaan Musiikissa salatietona, mutta faktoilla ei ole mitään tekijänoikeutta. Eikä toisen paljastamien ja julkaisemien faktojen kertominen missään tapauksessa ole plagiointia. Toki on kohteliasta, että Pettersson laittaa tuon yksittäisen artikkelin suoraan lähteeksi.
Lähes kaikki 37 ”plagioinnista” ovat samanlaisia: yksittäisiä sanoja tai sanapareja, kuten ”Esoteerisissa liikkeissä”, ”sävelsi”, ”yksinomaan”, ”Teosofisen sekakuoron”, ”musiikkia”, ”on runollinen elämäkerta”, ”Sibelius”, ”henkistä kehitystä”, ”sekakuorolle, jousiorkesterille ja uruille” ja niin edelleen.
Joukossa on kuitenkin myös yksi kokonainen lause, joka samanlainen molemmissa artikkeleissa. Katsotaan sitä tarkemmin. Seuraava lause on siis identtinen.
”Suomen Teosofiseen Seuraan kuuluivat esimerkiksi Oskar Merikanto, Ida Moberg, Erkki Melartin, Axel von Kothen, Emil Kauppi, Leevi Madetoja ja Frida Sergejeff.”
Nyt on pakko sanoa, että aika vähän on villoja plagiaattiväitteessä tältä kohdin.
Kansallisbiografia
Toinen väitetty plagioinnin kohde on Välimäen Kansallisbiografiaan kirjoittama artikkeli Ida Mobergista.
Ensimmäisiä ”plagiointeja” ovat tavat kuvata Anna Blomqvistia ”merkittäväksi laulupedagogiksi”, Anna Ingmania ”musiikkikriitikoksi” ja Maikki Fribergiä ”naisasianaiseksi”. Minusta tämä ei ole plagiointia nähnytkään. Jos taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori ilmoittaa, että Blomqvist on merkittävä laulupedagogi, niin sillä mennään.
Löytyykö täältä kokonaisia lausepareja? Kyllä, yksi. Mennään siihen lopuksi. Mutta nämä seuraavat ovat niin lähellä, että tarkastellaan niitä ensin.
Välimäki kirjoittaa: ”Pariskunta eli yhdessä 43 vuotta, Kochin kuolemaan saakka.”
Pettersson kirjoittaa: ”Moberg ja Koch elivät yhdessä 43 vuotta, Kochin kuolemaan saakka.”
Välimäki kirjoittaa: ”Kochin kuoleman (1927) jälkeen Mobergista huolehti hänen ystävänsä, opettaja ja antroposofi Thyra Albrecht (1875-1959), jonka luona hän asui loppuelämänsä.”
Pettersson kirjoittaa: ”Puolison kuoleman jälkeen 70-vuotiaasta Mobergista huolehti hänen ystävänsä, opettaja ja antroposofi Thyra Albrecht (1875-1959), jonka luona hän asui loppuelämänsä.”
Välimäki kirjoittaa: ”hän oli ensimmäisiä perusteellisen kapellimestarikoulutuksen modernissa konservatoriossa saaneita suomalaismuusikoita.”
Pettersson kirjoittaa: ”Hän oli myös ensimmäisiä perusteellisen kapellimestarikoulutuksen modernissa konservatoriossa saaneita suomalaismuusikoita.”
Välimäki kirjoittaa: ”Moberg johti orkesteria julkisessa konsertissa vain muutaman kerran elämänsä aikana.”
Pettersson kirjoittaa: ”Hän johti orkesteria julkisessa konsertissa vain muutaman kerran elämässään.”
Ovatko nämä lauseet plagiointia eli ”toisen kirjoittaman tekstin esittämistä omana”? Minusta ei. Niissä vain todetaan samat asiat, mitkä Välimäkikin toteaa. Välimäen muotoilu on kuivan toteavaa eikä näissä lauseissa ylity teoskynnys. Välimäen Kansallisbiografia-artikkeli on merkitty artikkelin lähdeluetteloon.
Entä se yksi täysin samanlainen lause?
”Päätyönään hän kuitenkin piti säveltämistä.”
Tähänkö se jäi?
Selma Kajanus
Kolmas väitetyn plagioinnin kohde on Nuppu Koivisto-Kaasikin kirjoittama Kansallisbiografia-artikkeli Selma Kajanuksesta.
Samantapaisia lauseita on yksi:
Koivisto kirjoittaa: ”Hän kävi erikoisluvalla kuuntelemassa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston luentoja muun muassa sosiologiasta, ranskalaisesta kirjallisuudest ja tähtitieteestä. Erityisen innostunut Kajanus oli geologiasta ja mineralogiasta, jonka approbaturin hän tentti 54-vuotiaana.”
Pettersson kirjoittaa: ”Kajanus sai erikoisluvan käydä kuuntelemassa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston luentoja muun muassa sosiologiasta, ranskalaisesta kirjallisuudesta ja tähtitieteestä, mutta erityisen kiinnostunut Kajanus oli geologiasta ja mineralogiasta.”
Jälleen, Pettersson on artikkelissaan kertonut saman asian kuin yksi lähdeteksteistään. Kuten on tarkoituskin.
Säveltäjäkuva
Neljäs vertailtava teksti on Helena Holsti-Setälän gradu Ida Moberg (1859-1947): Aatteellisen naisen säveltäjäkuva.
Holsti-Setälä: ”Kaikki soittimet piano lukuun ottamatta on noudettu Steinerin mukaan henkisestä maailmasta.”
Pettersson: ”Rudolf Steinerin mukaan kaikki soittimet piano lukuun ottamatta on noudettu henkisestä maailmasta.”
Tässä siis Holsti-Setälä lainaa Rudolf Steineria. Ja Pettersson toistaa tämän lainauksen. Ovatko molemmat plagioineet Steineria?
Samanlaiset virkkeet kuuluvat näin: Holsti-Setälä: ”Moberg on itse kuvaillut vanhempiaan seuraavasti: ”Isäni Alexander Moberg oli pitkä ja komea puuseppä Helsingissä. Hänen vaimonsa oli harvinaisen ahkera, pieni, lihava vaaleaverikkö.” (Moberg 1945, 227.)”
Pettersson: ”Moberg kuvailee perhettään näin. ”Isäni Alexander Moberg oli pitkä ja komea puuseppä Helsingissä. Hänen vaimonsa oli harvinaisen ahkera, pieni, lihava vaaleaverikkö.””
Eli on siis jälleen toistettu lainaus. Mitä ihmeen plagiointia se on?
Ja:
Holsti-Setälä kirjoittaa: ”Aiemman maailman ihmiset olisivat Steinerin mukaan voineet kuvailla musiikin syvemmän olemuksen kokemusta näin: Ihminen ottaa maailman kokemisensa tietyssä määrin kosmoksesta ja yhdistää sen sitten eetteriruumiiseensa. Muinoin hänen tärkein maailmanelämyksensä oli sellainen [- -], että se vaikutti häneen välittömästi ja hän saattoi sanoa: sävelten maailma vetää välittömästi minuuteni ja astraalisen ruumiini ulos fyysisestä ja eteerisestä ruumiistani. Liikutan maallista olemassaoloani jumalallis-henkisen maailman mukana, ja sävelet soivat jonakin sellaisena, jonka siivillä jumalat vaeltavat kautta maailman. Tämän aaltoilun koen kokiessani sävelen.”
Maria Pettersson kirjoittaa: Ne kuulostavat esimerkiksi tältä: ”Ihminen ottaa maailman kokemisensa tietyssä määrin kosmoksesta ja yhdistää sen sitten eetteriruumiiseensa. Muinoin hänen tärkein maailmanelämyksensä oli sellainen […], että se vaikutti häneen välittömästi ja hän saattoi sanoa: sävelten maailma vetää välittömästi minuuteni ja astraalisen ruumiini ulos fyysisestä ja eteerisestä ruumiistani. Liikutan maallista olemassaoloani jumalallis-henkisen maailman mukana, ja sävelet soivat jonakin sellaisena, jonka siivillä jumalat vaeltavat kautta maailman. Tämän aaltoilun koen kokiessani sävelen.”
Kirjoittajien johdatus Steiner-lainaukseen on aivan erilainen, lainaus tietenkin samanlainen. Tutkijat ovat kirjoittaneet vielä pienen lisäyksen taulukkoonsa: [HUOM. Mukaan on kopioitu mukaan jopa lainauksen poisto […], mikä paljastaa, että kyseessä on Holsti-Setälän eikä Steinerin tekstin kopiointi.]
Nyt jäitä hattuun, Holsti-Setälä. On päivänselvää, että Pettersson on käyttänyt lähteitä tekstissään. Hän ei ole käynyt tutkimassa arkistoja ja Mobergin kirjeenvaihtoa ja Steinerin koko tuotantoa siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen kirjansa ei ole tieteellistä tutkimusta. Gradu on. Musiikki salatietona on.
Populaarin tietokirjan tarkoitus ei ole paljastaa uutta tieteellistä tietoa vaan kertoa jo tiedettyä sellaiselle yleisölle, jota aiemmat julkaisut eivät ole tavoittaneet. Ja koska minulla on molemmat kirjat tässä edessäni, voin sanoa, että Uuden etsijät ei ole helppolukuinen joululahjakirja. Se on tieteellistä tutkimusta. Ansiokasta ja tärkeää. Mutta ei populaaria.
Lopuksi
Toivon historian tutkijoille lisää arvostusta ja rahoitusta ja aikaa päätyöhönsä. Toivon myös tietokirjailijoille työrauhaa ja kaikille ymmärrystä siitä, että tietokirja ei yleensä ole tieteellistä tutkimusta. Ja että julkaistu tieto on kaikille vapaata. Ja ihmiset lukekoot jännistä naisista kaikista mahdollisista kirjoista.
Tämä pätkä tapahtuu pari vuotta ennen itsenäistymistä, kun vielä teini-ikäinen päähenkilö on (lukijan aiempien valintojen seurauksena) päätynyt asumaan torppari Jehki Pylkkään luokse. Pylkkään vuokraisäntä Mikko Häyrinen tulee paikalle perimään saataviaan, mutta Pylkkään mielestä sopimus ei ole laillinen. Päähenkilöllä on tilaisuus vaikuttaa asioiden etenemiseen ja kohtauksella on lukuisia vaihtoehtoisia loppuja. (Nämä tietenkin vaikuttavat sitten suoraan päähenkilön myöhempään elämään…)
Kirjassa on mahdollista päätyä samaan tilanteeseen myös niin, että päähenkilö onkin Häyrisen puolella, mutta tässä demotan nyt vain tätä yhtä suuntaa kohtauksesta.
Tilanne alkaa tästä:
Nyt kelaa tätä blogimerkintää alaspäin löytääksesi valitsemasi seuraavan kappaleen.
(Kirjassa arpominen tapahtuu selaamalla ja katsomalla satunnaisesti valitun sivun yläkulmaan merkitystä nopankuvasta silmälukujen määrä. Tässä tapauksessa voit heittää noppaa tai valita satunnaisen luvun.)
Tästä eteenpäin otteet ovat tämän osion lopetuksia. Kirjassa niistä jatketaan seuraavaan tilanteeseen, mutta olen tästä näytteestä leikannut ne pois.
Gummerus julkaisee viikon päästä immersiivisen romaanini Sinä vuonna 1918. Tästä on monien lukijoiden päässä syntynyt varsin ymmärrettävä kysymys: Mikä ihme on immersiivinen romaani?
Idea on, että romaani on lukija tekee päähenkilön päätökset tämän puolesta. Päähenkilöä eli ”sinua” houkutellaan liittymään punakaartiin ja suojeluskuntaan. Kumman valitset? Vai jäätkö siviiliksi? Jos liityt suojeluskuntaan, siirry lukuun 101: Suojeluskunta. Jos liityt punakaartiin, siirry lukuun 113: Työväen järjestyskaarti. Jos et liity kumpaakaan, siirry lukuun 135: Siviili kansalaissodassa.
Alussa lukija valitsee päähenkilön sukupuolen ja kotiseudun, ja nämä tietysti määrittävät tarinaa varsin paljon. Sisällissota koski eri tavalla miehiä ja naisia, lappilaisia ja karjalaisia. Ennen sotaa päähenkilö saattaa päätyä torppariksi, työläiseksi, talonpojaksi tai aateliseksi, mikä tietysti myös vaikuttaa hänen tarinaansa myös paljon.
Henkilö saattaa myös kuolla tautiin, nälkään, luotiin, tappeluun tai jollain muulla tavalla – jopa ennen sisällissotaa. Tai selvitä veijarimaisesti hengissä tai jopa hyötyä sodasta. Ja on mukana rakkaustarinoitakin…
Mahdollisia elämänkohtaloita ja tarinoita on lukemattomia. Idea on, että kun lukija on saanut yhden tarinan päätökseen, hän lukee kirjan uudelleen ja tekee erilaiset valinnat. Näistä elämänlangoista punoutuu sitten kudos, joka on se varsinainen kokonaisuus ja teos.
Kyseessä on niin sanottu Choose Your Own Adventure -muoto, jota 80- ja 90-luvulla käytettiin jonkun verran nuorten seikkailukirjoissa. Rakastuin siihen silloin, mutta sitten koko muoto katosi Suomesta kokonaan ja maailmaltakin lähes täysin. Hypertekstin avulla on webissä toki ollut jotain yritelmiä.
Tuolloin nuo olivat lähes pelkästään nuortenkirjallisuutta. Sinä vuonna 1918 on vakava aikuisten kirja aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Mutta huomasin, että juuri tämän muodon käyttö valaisee aiheesta sellaisia kolkkia, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon.
Jännittää aika paljon, miten tämä toimii lukijoille. Kirja ilmestyy 27.1.2018. Samana päivänä tulee kuluneeksi sata vuotta sisällissodan alkamisesta.
Kirjoitin Turun palosta kertovan musikaalin vuonna 2011 ja romaanin 2016. Maanantaina tuli kuluneeksi 190 vuotta palon syttymisestä ja minua haastateltiin Ylen Kulttuuricocktailiin. Haastattelussa muun muassa valittelin sitä, että paloa ei ole tutkittu kunnolla, esitin epäilyksiä palon alkuperästä ja spekuloin, mitä olisi tapahtunut, jos Turku ei olisi tuhoutunut.
Eilen 6.9. joukko Turun yliopiston historiantutkijoita julkaisi vastineen, jossa he kiistävät nämä väitteet. Todettakoon heti kärkeen, että nämä tutkijat ovat suuresti arvostamiani, ja osaltaan heidän tutkimuksensa ovat jopa toimineet lähteinä kaunokirjallisessa työssäni. En voi kuitenkaan jättää heidän heittämäänsä hansikasta maahan makaamaan vaan vastaan haasteeseen.
He kirjoittavat:
”Turun palo ei näet suinkaan ole huonosti tunnettu historiallinen tapahtuma, jota tutkijat karttelisivat tai josta ei olisi varmaa tutkimukseen perustuvaa tietoa. Aiheesta on vuonna 1930 julkaistu yli 400-sivuinen tutkimus nimeltään Turun palo 1827, jota varten myös venäjää hallinnut professori Svante Dahlström kävi läpi palon oikeustutkinnan ja etenemisen sekä kartoitti sitä koskevia lähteitä niin seikkaperäisesti kuin mahdollista. Lisäksi palosta on esimerkiksi akatemiaprofessori Hannu Salmi julkaissut äskettäinkin artikkelin teoksessa Catastrophe, Gender and Urban Experience 1648–1920 (2017).”
Svante Dahlströmin tietokirja on tietenkin se perusteos, jota jokainen Turun palosta kiinnostunut penkoo, jos vain onnistuu saamaan sen käsiinsä. Kirja käy seikkaperäisesti läpi muun muassa palotoimea, rakennuskantaa, viranomaistoimintaa ja jälleenrakennusta. Se on minullakin tärkein lähde.
Sen jälkeen onkin ollut 87 vuotta aika hiljaista. Hannu Salmen tuore artikkeli onkin tiettävästi ensimmäinen kerta tänä aikana, kun Turun palosta löytyy jotain uutta tietoa! Hän paljastaa palosta syytetyn piika Maria Vassin kohtalon palon jälkeen.
Tämä jos mikä osoittaa, että palosta on edelleen mahdollista löytää uusia asioita. Se ei ole lainkaan loppuuntutkittu aihe.
Mikä tärkeämpää, Hannu Salmi lähestyy Turun paloa aivan uudenlaisesta näkökulmasta. Hän tutkii palosta kertomisen sukupuolittuneisuutta, palon ihmiskohtaloita, inhimillistä katastrofia, jopa tunteiden historiaa. Tämä on täysin erilainen näkökulma kuin melko lailla perinteisempää historiankirjoitusta edustaneella Svante Dahlströmillä, joka – kaikella rakkaudella – pieteetillä luetteloi palaneiden viljatynnyreiden määrää.
Tästä näkökulmasta katsottuna on aivan häkellyttävän paljon, mitä Turun palosta ei ole vielä tutkittu. Voisin esittää verrokiksi Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittaman artikkelikokoelman Ruma sota (2008), joka lähestyy jatkosotaa sellaisista näkökulmista, joihin emme ole tottuneet. Ja tämä onnistui siitä huolimatta, että toisesta maailmansodasta, toisin kuin Turun palosta, on historiankirjoitusta hyllymetreittäin.
”Palo on jo nyt varsin hyvin tunnettu historiallinen tapahtuma, josta on kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua.”
Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa.
Venäjän yhteydet
Vastineessa jatketaan:
”Keisarin tai venäläisten syyllisyys Turun paloon on silkkaa mielikuvitusta, eikä historiantutkimus ole löytänyt sille pienintäkään tukea.
…
Aikalaislähteet eivät myöskään kerro kapinahengestä venäläistä hallintoa vastaan, vaan ajatus lienee syntynyt myöhemmin aikana, jolloin venäläisvastaisuudella oli poliittisia tarkoitusperiä.”
Sekä haastattelussa että romaanissa spekuloin sillä, että Venäjän hallitus olisi sekaantunut Turun paloon. (Romaanissa on myös paljon muita mahdollisia pyromaaneja, mutta ei niistä tässä sen enempää.) Minulla ei tietenkään ole mitään savuavaa tulusta, jolla pystyisin todistamaan mitään sataprosenttisesti. Mutta jos Turun yliopiston historian laitoksella mietitään aiheita Turun paloon liittyvälle tutkimukselle, tässä joitain kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen:
– Napoleon oli kukistettu, mutta Ranskan vallankumouksen aatteet levisivät Venäjällä ilman häntäkin. Juuri vuonna 1825 oli ollut keisari Nikolai I:tä vastustava upseerikapina. Kapinamieliala paitsi hallitusta, erityisesti keisari Nikolaita vastaan levisi Venäjällä. Miten se näyttäytyi Suomessa ja erityisesti Turussa?
– Suomen kenraalikuvernööri Gustaf Mauritz Armfelt (1812-1813) oli kritisoinut Turkua kovalla kädellä. Hänen mukaansa kaupungissa piti valtaa Turun valhekomissio, johon kuuluivat laiskat virkamiehet, kapinamieliset yliopistolaiset, juutalaiset kauppiaat ja häijyt akat.
Turun Akatemia sai myös osansa kritiikistä. Professorit olivat omavaltaisia, riidanhaluisia, velttoja, sukulaisiaan suosivia, keskinkertaisia tiedoiltaan, vallankumouksellisia periaatteiltaan sekä vailla käytöstapoja tai käsitystä yhteiskunnallisista velvollisuuksista. (Huom! Nämä olisivat nyt Helsingin yliopiston professoreita! Tämä ei ole kirjailijan piilotettua kritiikkiä Turun yliopiston professoreita kohtaan!)
Turkulaiset pitivät yhteyttä Ruotsin bonapartistisiin kanaljoihin ja kaupungissa vallitsivat ruotsalaiset ennakkoluulot. Turkua Armfelt luonnehti pahanhajuiseksi koirankoloksi, jossa oli myrkyttynyt ilmapiiri, kurjat katukiveykset ja maailman huonoin kansalaishenki. Turkulaiset olivat inhottavaa roskaväkeä, ja oikeastaan koko kaupunki olisi pitänyt polttaa poroksi.
Oliko Armfelt täysin yksin näiden ajatustensa kanssa vai saiko hän niille jotain vastakaikua?
Jos aikalaislähteet eivät kerro kapinahengestä venäläistä hallitusta vastaan, miten pitäisi tulkita Armfeltin näkemykset kapinamielisyydestä, bonapartismista, vallankumouksellisuudesta ja huonosta kansalaishengestä?
– Turun Romantiikka oli kaupungissa vaikuttanut liike, jossa yhdistyivät romantiikka, nationalismi ja kirjallisuus. Sen johtotähtenä oli suomenkielisen kulttuurin kehittäminen, mitä Venäjällä pidettiin uhkana. Yksi liikkeen keskushahmoista oli Akatemian opettaja Adolf Ivar Arwidsson, joka myös toimitti vallanpitäjiin kriittisesti suhtautunutta Åbo Morgonblad -sanomalehteä. Mielipiteidensä takia Arwidsson erotettiin yliopistosta ja hän joutui muuttamaan Ruotsiin. Turun Romantiikka kuitenkin jatkoi toimintaansa Turun paloon asti ja siihen kuuluivat muun muassa Elias Lönnrot, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Yliopiston muutta seura muutti Helsinkiin, jossa se oli tiukasti senaatin ja armeijan valvonnan alla. Millaisia suunnitelmia seuralla oli vuoden 1827 kevätlukukaudella ja vaikuttiko palo niiden toteutumiseen?
– Miksi Venäjä siirsi Suomen pääkaupungin Turusta Helsinkiin, jos Turussa ei ollut kapinahenkeä?
– Napoleon kukistettiin polttamalla Moskova, jossa hän ajatteli armeijoineen talvehtia. Venäjällä oli siis tuoretta kokemusta kaupunkien polttamisesta poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Miten tähän metodiin suhtauduttiin Turun palon aikaan?
– Upseerikapinan jälkeen keisari oli perustanut salaisen poliisin eli Keisarin Kanslian Kolmannen Osaston. Eräänlaisen Ohranan ja KGB:n edeltäjän. Osaston tehtävä oli tutkia ja estää kapinamielialaa ja ulkomaalaisten toimintaa vakoilun, pidätysten, sensuurin ja propagandan keinoin. Ulottuivatko Kolmannen Osaston lonkerot Suomeen ja jos ulottuivat, mitä se teki täällä?
– Kolmannen Osaston johtaja oli romaanissanikin esiintyvä kreivi Alexander von Benckendorff. Hänen aiempi uransa oli sotilaallinen ja kun Napoleon ratsasti pois poltetusta Moskovasta, palaneen kaupungin sotilasjohtajaksi tuli juuri tämä samainen von Benckendorff. Miten hän suhtautui Moskovan paloon? Oliko hänestä kaupunkien polttaminen validi poliittinen toimi samalla tavalla kuin sotaa sanotaan politiikan ulottuvuutena? (Todettakoon, että hänen johtamansa Kolmas osasto perustettiin noin vuosi ennen Turun palon syttymistä.)
– Palon jälkeen keisari Nikolai I kirjoitti noin kerran viikossa käskykirjeitä, joissa voivotteli Turun kohtaloa ja myönsi verohelpotuksia ja miljoonia ruplia jälleenrakentamiseen. Kolmessa ensimmäisessä kirjeessään hän toivoo erityisesti Turun Akatemian jälleenrakentamista, kunnes neljännessä päättääkin siirtää sen Helsinkiin. Turun Akatemia tunnetaan nykyään Helsingin Yliopistona. Miksi tsaari muutti mielensä?
Svante Dahlströmin kirja on hieno, mutta muun muassa näihin kysymyksiin hän ei vastaa.
Kirjailijan ja tutkijan erot
Olen ottanut ohjenuorakseni Antti Tuurin maksiimin: ”Historiallisessa romaanissa kaikki, mikä tiedetään, pitää olla oikein. Mutta se, mitä ei tiedetä, sen saa keksiä.” Turun palosta tiedetään aika paljon vähemmän kuin monesta muusta ajasta, joten sain keksiä aika paljon. Esimerkiksi kukaan ei tiennyt, mitä Maria Vassille kävi palossa tai sen jälkeen, joten sain keksiä sen.
Spoilerivaaran uhallakin kerron, että Maria kuolee romaanissa. Professori Hannu Salmen tuore tutkimus kuitenkin paljastaa, että hän jäikin henkiin ja eli vielä ainakin kolmetoista vuotta palon jälkeen. Jos kirjoittaisin romaanin nyt, Marian pitäisi siis jäädä henkiin!
Palaan vielä tutkijoiden vastineeseen:
”Helsinki ei olisi myöskään jäänyt nimelliseksi hallintokaupungiksi, vaan Venäjän keisarin vakaa tahto oli rakentaa kaupungista suuriruhtinaskunnan vallan keskus. Helsingin rakentamiseen satsattiin valtion taholta merkittävästi. Lisäksi hallinto muutti kaupunkiin vuodesta 1819 alkaen pysyvästi, joten peli oli Turun osalta pelattu jo vuosikymmen ennen paloa, vaikka väkimäärällisesti Helsinki ohitti Turun vasta 1840-luvun alussa.”
Historioitsijat kertovat, mitä oikeasti tapahtui. Mitä ei tiedetä, sen voi kirjailija keksiä.
Mutta mitä olisi tapahtunut? Siihen kysymykseen vastaaminen ei ole historiantutkijan yksinoikeus. Eivätkä he sitä edes varmasti tiedä. He tietävät vain, mitä tapahtui. Puhuin samasta asiasta professori Laura Kolben kanssa Huomenta Suomessa vuosi sitten.
Esitän, että jos Turku ei olisi palanut, historia olisi muutenkin mennyt eri tavalla. Ja siis totta kai olisi. Mutta miten? Vastineen allekirjoittaneet tutkijat ovat sitä mieltä, että koska keisari tahtoi rakentaa Helsingistä valtakeskuksen, näin olisi joka tapauksessa tapahtunut. Siitä todistaa sekin, että hallinto oli jo siirretty sinne. Mikään merkittävä ei olisi muuttunut.
Rohkenen olla eri mieltä.
Turussa oli erittäin vahva kansalaisyhteiskunta ylioppilaiden ja porvareiden muodossa. Turussa oli yhteydet Ruotsiin ja vallankumouksellisiin voimiin. Turussa eli kansallisromanttinen kapinaliike. Mutta Turussa ei oltu lähellä Venäjää eikä hallitus ollut siellä enää päsmäröimässä. Kapina näyttää aina mahdottomalta, kunnes se tapahtuu. Pietarissa oltiin jo lähellä vuonna 1825.
Monessa Euroopan valtiossa kansallisromanttinen liikehdintä ja epäsuosittu hallitus johtivat vallankumoukseen 1848. Toisissa se tapahtui uudestaan tai ensimmäistä kertaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Toteutuneessa historiassa Suomi oli tätä jälkimmäistä osastoa. Mutta jos tutkijat väittävät, että se ei mitenkään olisi voinut olla sitä ensimmäistä, jään odottamaan heidän perustelujaan.
Vastahaaste
Yhdymme siihen toiveeseen, että Turun palosta kirjoitettaisiin nykyaikainen laadukas historiankirja. Vastineen ovat allekirjoittaneet tohtorikoulutettava Topi Artukka, akatemiaprofessori Hannu Salmi, FT Panu Savolainen ja professori Kirsi Vainio-Korhonen.
Artukan työn alla oleva väitöskirja käsittelee sukupuolta ja sosiaalisia suhteita Turussa 1812-1827. Kirsi Vainio-Korhonen tutkii sukupuolihistoriaa ja kaupunkien elinkeinohistoriaa 1700-luvun Suomessa. Salmi on jo tutkinut Turun paloa ja jopa haastatteli minua Turun Taiteiden yössä viime vuonna. Panu Savolaisen arkkitehtuurihistoriallinen teos Tirkistelyä förmaakeihin ja ylishuoneisiin on ollut itselläni arvokkaana taustatietona romaaniani tehdessäni.
Toisin sanoen, tässä on se porukka, jonka se tietokirja pitäisi kirjoittaa! Koska pääsen lukemaan?
1827 on romaani Turun palosta. Kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.
Turun palosta kertova romaanini 1827 on saanut erinomaiset arvostelut ja tosi paljon näkyvyyttä. Kaikissa lehtijutuissa sun muissa aina korostetaan, että ooh, tässä visionäärinen legendaarinen kirjailija on silkkaa nerouttaan uudistanut historiallista romaania tai jotain. Ihan yksin!
1827 on romaani Turun palosta. Kannen on suunnitellut Tuomo Parikka.
Se ei pidä paikkaansa. Kirjan tekemisessä on auttanut tosi moni ihminen. Itse tekstiä on hiottu erittäin pitkään kustannustoimittaja Salla Pullin kanssa. Siis tyyliin viisi vuotta. Ilman hänen tarkkaavaisuuttaan, olisi jo neljä vuotta sitten julkaistu aivan keskeneräinen kirjantekele nimeltä ”1827 Inferno”. Onneksi ei julkaistu. Sen jälkeen on hiottu henkilöiden kutsumanimiä ja tekstin jakoa lukuihin ja murteiden oikeakielisyyttä ja rytmiä ja tyyliä ja pilkkuja ja vaikka mitä. Kiitos, Salla!
Kustantamossa ja sen liepeillä on myös moni muu ihminen auttanut kirjan tekemisessä. Tuomo Parikka on taittanut kirjan ja luonut siihen kannen. Anton Sucksdorff on ottanut kirjailijavalokuvan. Jani Blommendahl on järjestänyt kirjan painoon. Katja Leino ja Minttu Nikkilä ovat pitäneet huolta, että myös media huomioi kirjan olemassaolon – ja sen se todella on tehnyt! Laura Lyytinen, Inkeri Penttinen ja Rita Miettinen ovat selittäneet kirjakaupoille, miksi kukaan haluaisi ostaa Turun historiasta kertovaa romaania. Susanna Jussila on pitänyt pyörät pyörimässä kustantamossa. Mikko Meronen ja Anna Baijars ovat johtaneet koko laitosta tänä aikana.
Sitten on kirjapaino Bookwell Porvoossa, jossa PDF-tiedosto muuttuu paperiksi ja musteeksi. Siellä on töissä latojia, kirjapainajia, trukkikuskeja, laaduntarkkailijoita ja vaikka mitä. Olin seuraamassa siellä edellisen romaanini painoa ja sain nähdä nämä kovan luokan duunarit työn touhussa. Isot koneet imevät musteen, punavärin ja metallipantonen, siirtävät sen painolaatalle, iskevät paperiin, leikkaavat paperin, taittavat paperin vihoiksi, sitovat vihot kirjoiksi, leikkaavat reunat suoriksi, liittävät kannet päälle ja pakkaavat valmiit kirjat laatikoihin.
Sen jälkeen Kirjavälityksen kuskit ajavat kirjat kauppoihin ja kirjastoihin, kirjakauppojen myyjät laittavat ne esille ja myyvät niitä, kirjastonhoitajat vinkkaavat teosta kävijöille, kriitikot arvostelevat sen, toimittajat kirjoittavat juttuja (joissa keskitytään kirjailijoihin), tapahtumajärjestäjät kutsuvat kirjailijan kertomaan teoksestaan, ja toivottavasti lukijat vielä lukevatkin sen kirjan.
Lisäksi olen saanut korvaamatonta apua historiantutkijoilta, kavereilta, kollegoilta, perheeltä, museoihmisiltä, matkaoppailta, murretutkijoilta, arkistonhoitajilta ja monelta muulta, kun olen tehnyt taustatutkimusta kirjaani varten.
Kaiken päälle on vielä iso liuta äidinkielenopettajia, lehtoreita, professoreita, apurahalautakuntien jäseniä, poliitikkoja, virkailijoita, sun muuta, jotka mahdollistavat tämän kaiken, ja jotka pitävät pienen kielialueen omaa ja omaleimaista kirjallisuutta tärkeänä.
Elokuvissa ja näytelmissä ja sanomalehdessä ja roolipeleissä ja melkein missä vaan muussa ilmaisumuodossa nämä tekijät ovat näkyvillä käsiohjelmassa tai lopputeksteissä tai tekijälaatikossa. Kirjassa ei koskaan. Kirjailija saa itse laittaa ne kiitoksiin, jos haluaa.
En ymmärrä alkuunkaan, miksi näin on. Suomalaista kirjallisuutta eivät tee vain kirjailijat. Sitä teemme me kaikki!
Myös lukijat. Kiitos teillekin! Ja hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää.
Turun palosta kertova historiallinen katastrofiromaani 1827 kehuttiin Parnassossa 1.9.2016. ”…palaset napsahtelevat kohdalleen hämmästyttävän hyvin sekä maailman että juonen kannalta.”
Parnasson arvostelu. Julkaistu tekijän ja päätoimittajan luvalla.
Turun Sanomien arvostelu romaanistani 1827 ilmestyi tänään ja se on ylistävä. Kylläpä vierähtää kivi sydämeltä!
”Yksityiskohtainen palon kuvaus koskettaa varmasti etenkin turkulaisia, sillä kirjailija visualisoi sen todella taitavasti jokaista kadun nimeä myöten. Romaanin kiinnostavinta antia ovat kuitenkin tulkinnat palon syttymissyistä, ja niiden ympärille fantasiafiktioistaan tunnettu Pohjola rakentaa todellisen salajuonien verkon.
…
1827 on jännittävä ja viihdyttävä romaani, joka luultavasti kiinnostaa myös nuoria lukijoita. Elävää historiankirjoitusta!
…
Turkulainen Da Vinci -koodi on valmis!”
Pohjois-Euroopan suurin itsenäinen roolipelifestivaali Ropecon pidetään tällä kertaa Helsingin Messukeskuksessa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Itselläni tapahtumassa jännittävintä on pitkään työn alla olleen uuden romaanini julkaisu.
Pidämme myyntialueella pöytää, jossa myymme sekä 1827-romaania, Myrskyn sankareita että muita tuotoksiani. Ehkä jotain pientä kilpailuakin on luvassa. Sen lisäksi järjestän peräti viisi ohjelmanumeroa!
1827 on romaani Turun palosta.
Pe 29.7. Klo 21-22 1827 ROMAANI TURUN PALOSTA
Mike Pohjolan uusi romaani julkaistaan Ropeconissa. Historiallinen katastrofiromaani kertoo Turun palosta, jossa suuri osa kaupungista tuhoutui. Mutta kukaan ei tiedä, miksi kaupunki paloi – ei kukaan paitsi Mike.
Sali 201
Pe 29.7. Klo 23-01 1827 INFERNAL MUSICAL
Tule katsomaan yöleffanäytökseen Mike Pohjolan käsikirjoittama, vuonna 2011 Turun Logomossa esitetty 1827 Hevimusikaali. Tarina kulkee löyhästi käsi kädessä tuoreen kirjajulkaisun kanssa.
Sali 201
Mikko Vihervaaran ottama kuva 1827 Infernal Musicalista.
La 30.7. Klo 10-12 BALTIC WARRIORS – VIIKINKIZOMBIT PELASTAVAT ITÄMEREN
Viime kesänä pidettiin maailman kansainvälisin larppikampanja Baltic Warriors, joka oli myös merensuojeluun keskittyvä transmediateos. Mitä on meren rehevöityminen ja miksi siitä voi kertoa vain viikinkizombien avulla? Mike Pohjola kertoo ja näyttää videoita.
Sali 206
Zombie vikings crawling from the Baltic Sea to the shores of Poland in Baltic Warriors Sopot.
La 30.7. Klo 14-15 WRITING FOR PARTICIPATION
Participatory narration is a common feature of role-playing games, but it can also be applied in television, theater, advertisement and video games, among many others. Mike Pohjola is an award-winning transmedia screenwriter who will be talking about his own experiences on the subject and giving out tips on how to utilize your role-playing knowledge in the world of media.
Sali 208
Age of the Tempest – Sword of the High King.
SU 31.7. Klo 10-11 AGE OF THE TEMPEST – ROLEPLAYING FOR KIDS AND BEGINNERS Age of the Tempest – Sword of the High King is a tabletop roleplaying game for kids and beginners. It was published in Finnish three years ago to wide acclaim. This year it’s out in English!
Sali 204-205
Olen viikonloppuna kunniavieraana Tracon Hitpoint -roolipelitapahtumassa Tampereella ja piipahdan samalla reissulla Tulenkantajien kirjakaupassa. Hitpointissa julkaistaan uusi Myrskyn sankarit -lisäosa Raudan laulu – Superlisäosa edistyneille pelaajille. Tässä viikonlopun ohjelma.
Perjantai 18-19 Tulenkantajien kirjakauppa: Kerron kirjasta Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa?
Pekka Siitoin (1944-2003) oli jotain kylähullun ja terroristin välistä ja toimi linkkinä Kolmannen valtakunnan ja 2000-luvun äärioikeiston välillä. Samalla hän oli myös omanlaisensa vapauden ja liberalismin kannattaja. Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa? -kirjassa useat kirjoittajat ristivalottavat Siitoimen persoonaa ja merkitystä.
Hämeenpuisto 25.
Lauantai 15-17 Kunniavieraspaneeli: Koko perheen roolipelit
Tracon Hitpointin kunniavieraat Miska Fredman ja Mike Pohjola ovat suunnitelleet roolipelejä kaikenikäisille. Mitä täytyy ottaa huomioon kun suunnitellaan kuusivuotiaalle? Kuinka peli sujuu koko perheen kesken? Tule kuuntelemaan Astraterran ja Myrskyn Sankareiden suunnittelijoita!
Tammerkosken koulutalo, Juhannuskylän koulu. Rautatienkatu 3-5.
Lauantai 20-21 Mike Pohjola: Elämä ja teot
Kunniavieras Mike Pohjola kertoo pelisuunnittelijan ja kirjailijan elämästään, larppaamisesta ja muista projekteistaan. Puhun myös Pekka Siitoimesta sekä uudesta Myrskyn sankarit -lisäosasta Raudan laulu.
Tammerkosken koulutalo, Juhannuskylän koulu. Rautatienkatu 3-5.
Mike Pohjola on tehnyt osallistuvaa ja interaktiivista tarinankerrontaa monessa eri muodossa: transmediaa, roolipelejä, larppeja, interaktiivista teatteria ja valinta romaaneja. Mutta miten tarinan voi kirjoittaa, jos katsoja, lukija tai pelaaja saa valita, mitä siinä tapahtuu? Interaktiivisuuden käsikirjoittamisen lyhyt oppimäärä.
Tammerkosken koulutalo, Juhannuskylän koulu. Rautatienkatu 3-5.
Lisäksi lauantaina 12-20 ja sunnuntaina 10-17 on Traconissa myyntipöytä, jossa myydään kirjojani ja pelejäni. Piipahtelen siellä myös aina ehtiessäni. Nähdään Tampereella!
Mike Pohjola on kirjailija, käsikirjoittaja, pelisuunnittelija ja yrittäjä. Hän toimii Helsingin kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtajana kaudella 2022-2025.
Tällä viikolla ilmestyy immersiivinen romaanini 
Perjantai 18-19 Tulenkantajien kirjakauppa: Kerron kirjasta Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa?
Lauantai 20-21 Mike Pohjola: Elämä ja teot
Musta tuntuu 