Terveisiä Englannista! Pitkä viikonloppu Lontoossa sai toimia kesäloman korvikkeena. Tavallisempien nähtävyyksien sijasta tie vei St Paulin tuomiokirkkoon, jossa on kuuluisa krypta ja sen yhteydessä toki kryptakahvila ja kryptashop.
Ohjelmaan kuului myös vaateostostelu Camden Marketissa ja visiitti Forbidden Planetissa, joka viimeksi käydessäni kymmenisen vuotta sitten oli sympaattinen keskikokoinen scifi-kauppa, mutta joka nyt mainosti itseään ”kulttiviihteen megastorena”. Pidän enemmän kulttiviihteestä kuin megastoreista, mutta sellaista se on.
Olen käynyt kaupungissa muutamankin kerran, mutta nyt päädyin ensimmäistä kertaa Hyde Parkin Speaker’s Corneriin. Aikamoinen elämys! Sionistit, islamistit, kristityt lahkolaiset, sosialistit, pasifistit, rasistit, sovinistit ja antirasistit pitivät puheita ja mollasivat toisiaan. Useimmat suositut puheet innoittivat ainakin jonkun yleisön jäsenen huutamaan vastaväitteitä joka kohtaan.
Hauskana lisänä Speaker’s Corneriin tuli parikymmenpäinen keijujoukko puhumaan rauhan puolesta. Kyseessä oli Fairy Love -yhteisön tempaus. ”Fairy Love is about spreading love, joy and happiness.”
Eniten aikaa taisi kuitenkin kulua musikaalien parissa. Kolmeen kokonaiseen päiväänhän mahtuu oivallisesti neljä musikaalia! Leijonakuningas ja Billy Elliott olivat mielettömän hyviä, viiden tähden kamaa molemmat. Billy nelikosta selvästi koskettavin, mutta Jellona visuaalisin.
Näin myös jonkinlaista internetmainetta keränneen Avenue Q:n, joka on jonkinlainen Sesame Street tai Muppet Show, paitsi aikuisilla teemoilla. ”Opettavaisten” biisien aiheina oli esimerkiksi rasismin hyväksyminen, kaappihomous, elämän tarkoituksettomuus ja yhden yön suhteet. Tunnetuin biisi on tietenkin runsaasti fanivideoita poikinut The Internet Is For Porn.
Yllättäen todellinen pohjanoteeraus oli Monty Python -musikaali Spamalot! Alkuperäisen Holy Grail -leffan isoin puute oli hajanaisuus, mutta näyttämöversiossa se olisi ollut helppo korjata. Eric Idle on poistanut jotkut elokuvan parhaista sketseistä ja laittanut tilalle hirveät määrät huonoja, ennalta-arvattavia ja typeriä vitsejä.
Jonkin verran jutussa on myös muita Monty Python -biisejä ilmeisimmissä konteksteissaan. Ristiinnaulitut laulamassa ”Always look on the bright side of life” on hauskaa ja anarkistista. Aseenkantaja laulamassa samaa biisiä masentuneelle kuninkaalleen on vaan tylsää, oli biisi kuinka hyvä tahansa.
Puolivälissä musikaali saa todella ääliömäisen käänteen, kun paljastuu, että kuningas Arthurin ei pidäkään etsiä Graalin maljaa, vaan tehdä West End -musikaali. Itseviittaavuutta on niin paljon, että puolet pläjäyksen biiseistä on sitä rataa: The Song That Goes Like This, You Won’t Succeed in Show Business (If You Don’t Have a Jew), The Diva’s Lament (What Happened To My Part), Twice in Every Show jne jne jne. Usein hyvästä kirjasta tehdään huono leffa, mutta nyt oli hyvästä leffasta tehty huono teatteriversio.
Eric Idlen pohjanoterauksesta huolimatta, matka oli mahtava ja rentouttava. Nyt Suomi ja Rakkautta & Anarkiaa!
Musta tuntuu 