Kun sanotaan, että halutaan lisätä parlamentarismia, tarkoitetaan todellisuudessa, että halutaan lisätä puoluekoneistojen valtaa.
Monet poliitikot Jyrki Kataisesta Erkki Tuomiojaan ovat vaatineet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä entisestään. He sanovat haluavansa tehdä Suomesta ”parlamentaristisemman” maan. Siitä ei paljon puhuta, mitä tämä parlamentarismi on, ja toimiiko se sitten jotenkin erityisen hyvin. Mielestäni ei toimi, vaan ennen kuin puhutaan presidentti-instituutiosta, olisi syytä korjata parlamentti-instituutio.
Sanaa ”parlamentarismi” käytetään tässä keskustelussa samassa sävyssä kuin sanaa ”demokratia”, sillä se tarkoittaa sitä, että kansa saa päättää. Se on niin monumentaalisen upea juttu, että sitä ei voi mitenkään kritisoida. Se on automaattisesti mahtavaa.
Parlamentarismin vastakohta on heidän puheessaan yksinvaltius, Kekkos-henkinen puolidiktatorisin valtuuksin varustettu kuningaspresidentti. On historiatonta typeryyttä ajatella, että Suomeen ei enää koskaan voisi tulla epädemokraattista ”elinikäistä presidentiä”, mutta on asioiden vääristelyä väittää, että ongelma olisi tuolloin ollut presidentin valtaoikeuksissa. Kekkonen valittiin presidentiksi pari kertaa valitsijamiesjärjestelmällä (ei siis suoralla kansanvaalilla), sitten (kansan valitsemassa) eduskunnassa säädettiin poikkeuslakeja, joilla presidentin valtakautta pidennettiin ja vaalit päätettiin tarpeettomana ohittaa.
Silloin presidentti saattoi erottaa hallituksen ja hajottaa eduskunnan, ja hän myös nimitti hallituksen muodostajan eli pääministerin. Ei enää. Nyt sen sijaan hallituksen voi erottaa vain sen johtaja pääministeri itse, eli hän valvoo itse omaa toimintaansa.
Jos presidentin valtaoikeuksia kasvatettaisiin, se olisi käytännössä pois hallitukselta ja pääministeriltä. Jos presidentin valtaoikeuksia vähennetään, saavat hallitus ja pääministeri niitä lisää. Presidentin vallan karsijat puolustelevat tätä sillä, että kansan valitsema eduskunta saisi lisää valtaa. Käykö näin todella?
Nykyään kansa valitsee presidentin suorilla vaaleilla, joten presidentti on suoraan kansan valitsema. Eduskunta valitaan suhteellisilla ja alueellisilla valueilla, mutta eduskuntaakin voi pitää kutakuinkin kansan valitsemana. (Eduskunnassa on toki vain niitä ehdokkaita, joilla on ollut varaa ostaa mainostilaa ennen vaaleja, mutta jätetään se nyt huomiotta.) Hallitus sen sijaan ei ole kansan valitsema.
Hallituspuolueilla on pieni enemmistö ja yleensä sen muodostajaksi ja pääministeriksi päätyy vaaleissa suurimmaksi päätyneen puolueen puheenjohtaja. Puheenjohtajan eli siis pääministerin on valinnut puoluevaltuusto. Käytännössä kyseessä on siis SDP:n, Kokoomuksen tai Keskustan puheenjohtaja, joka muiden puheenjohtajien kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen ilmoittaa, mitkä puolueet ottaa mukaansa hallitukseen. Eduskunnalla tai presidentillä, saati ”kansalla”, ei ole tässä mitään veto-oikeutta.
Puolueiden puheenjohtajat sumplivat keskenään, mitä ministerisalkkuja annetaan minkäkin puolueen jaettavaksi, mutta sitten puolue jakaa ne keskenään haluamallaan tavalla. Kunkin puolueen eduskuntaryhmä ja puoluehallitus päättävät, keitä puolueen aktiiveja nostetaan ministereiksi. Ministerin ei tarvitse olla kansanedustaja, meppi, kunnanvaltuutettu tai ylipäätään koskaan ollut vaaleissa ehdolla. Mikä tahansa puolue voi nimettää kenet tahansa omalle ministeripaikalleen, joten periaatteessa hallitus saattaa koostua vaikka kokonaan ei-kansanedustajista.
Hallituksen valitsee siis käytännössä muutaman puolueen puoluehallitus, yhteensä alle sata ihmistä. Hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta, mutta niin kauan kuin maassa on enemmistöhallitus ja puoluekuri säilyy, ei eduskunta voi tehdä muuta kuin hyväksyä hallituksen, hallitusohjelman ja kaikki hallituksen esitykset. Tällöin riittää periaatteessa, että kahdestasadasta kansanedustajasta sata on taivutettu hallituksen (eli hallituspuolueiden puoluehallituksen) linjalle, eivätkä 99 oppositiossa olevaa voi vaikuttaa mihinkään. (Puhemies ei saa äänestää.)
Vain perustuslaillisissa kysymyksissä on oppositiolla teoriassa mahdollisuus vaikuttaa, sillä ne on hyväksyttävä eduskunnassa kahden kolmasosan tai viiden kuudesosan enemmistöllä. Teoriassa, mutta ei välttämättä käytännössä.
Mikä lakimuutos vaatii muutosta perustuslakiin, siitä päättää eduskunnan perustuslakivaliokunta. Valiokunta koostuu kansanedustajista ja sielläkin hallituspuolueilla on enemmistö, joka tietenkin tukee hallituksen linjaa. Pahimmillaan perustuslakivaliokunta käyttää valtaansa väärin niin, että kun kyseenalainen laki asiantuntijoiden mukaan vaatisi perustuslakimuutosta, valiokunta kuitenkin päättää tätä vastaan, koska muuten laki ei menisi eduskunnassa läpi. (Lex Nokia on tästä yksi esimerkki.)
Suomessa parlamentarismi on siis viime vuosikymmeninä luisunut tarkoittamaan sitä, että hallitus tekee päätökset hallitusohjelman mukaan, ja eduskunnan on ne pakko hyväksyä. Hallitusta tai puoluehallituksia ei ole valittu kansanäänestyksillä, vaan puoluekoneistojen sisällä. Niinpä, kun sanotaan, että halutaan lisätä parlamentarismia, tarkoitetaan todellisuudessa, että halutaan lisätä puoluekoneistojen valtaa.
Jos suomalaisista vaikka puolet olisi puolueaktiiveja, tämä olisi ihan hyväksyttävää. Nyt puolueissa toimii erittäin pieni vähemmistö (noin kuusi prosenttia kansasta on puolueiden jäseniä) ja tämän vähemmistön sisällä vain pieni eliitti pääsee vaikuttamaan puoluehallitukseen (saati että tulisi siihen valituksi). Presidentin valtaoikeuksien karsiminen olisi siis käytännössä siirto kansan valitsemalta päättäjältä puolue-eliitille.
Presidentin valtaoikeuksiin ei ole syytä kajota ennen kuin parlamentarismi on kunnossa.
Mistä kaikki sai alkunsa? Onko syy todellakin pahaisessa piika-Mariassa? Onko metsien miehessä Väinössä avain pelastukseen? Onko apua Paavo Ruotsalaisesta, arkkipiispa Tengströmistä tai venäläisistä sotilaista? Löytyykö runoilija Elias Hellmanin ranteesta ruista, vaikka kaikki ympärillä roihuaa ja äitiä on ikävä?
Musta tuntuu 