Maanantaina kulttuurialan järjestöt pitivät Kivi voittaa sakset -mielenosoituksen vastustaakseen hallituksen suunnittelemia leikkauksia kulttuurileikkaukseen. Puheet pidettiin Smolnan edessä eli aivan kehysriihen tuntumassa. Omani oli tällainen. Mutta näytetään ensin Harri Venäläisen tapahtumasta ottama hieno kuva!
Hyvät ystävät ja kollegat.
Luovien alojen tukeminen ei ole meno vaan tulo. Viime kuussa Tampere Film Festivalilla mietimme, miksi hallitus suunnittelee kulttuurista leikkaamista ja päätimme, että haluamme yhdessä kertoa, miksi se on huono idea. Silloin mietimme myös, mikä voittaa leikkukset tai sakset. Vastaus on yksinkertainen: kivi tylsyttää sakset. Sillä kulttuuri on se peruskallio, jolle maamme on rakennettu.
Yksi kulttuuriin laitettu julkinen euro tuottaa kaksi euroa takaisin. Yleensä leikataan menoista eikä tuloista.
Esimerkiksi viisi vuotta sitten valtio rahoitti taidetta ja kulttuuria 1,3 miljardilla eurolla. Se mahdollisti tanssin, keikkojen, elokuvien, sarjakuvien, arkkitehtuurin, konserttien, sirkus-esitysten, roolipelien, kuvataiteen, lastenkulttuurin ja näytelmien tekemisen, ja tällä taas kerättiin tuottoja 14 miljardia, josta maksettiin veroja takaisin yhteiskunnalle 3,4 miljardia vuodessa. Osa siitä meni niin ikään toimintaa rahoittaneille kunnille, mutta silti valtio sai takaisin enemmän kuin laittoi. Puhtaasti talouden numeroita katsomalla kulttuuri ei siis ole valtiolle kuluerä vaan tuloa. Tämän investoinnin leikkaaminen siis ei paranna valtion budjettia vaan huonontaa sitä.
Kulttuurin merkitys on kuitenkin paljon suurempi: Me valmistamme suomalaisuutta. Se oli totta Johan Ludvig ja Fredrika Runebergin aikaan, jolloin kulttuurin tekijät kehittivät koko ajatuksen Suomen kansasta. Se oli totta Minna Canthin ja Aleksis Kiven aikaan, jolloin suomenkielinen korkeakulttuuri kehittyi. Se oli totta Jean Sibeliuksen ja Helena Schjerfbeckin aikaan, jolloin Suomi itsenäistyi. Ja se on totta nyt Iiu Susirajan ja Pajtim Statovcin aikana.
Kun me sanomme, että rakastamme Suomea ja haluamme puolustaa sitä, me ajattelemme Finlandiaa ja Muumeja, Marimekkoa ja Mörköoopperaa, Alvar Aaltoa ja suomirokkia.
Tämä kaikki on suomalaista kulttuuria. Sen arvoa ei voi mitata vain rahassa. Ilman suomalaista kulttuuria emme voi olla suomalaisia. Jos kulutamme vain amerikkalaisia elokuvia, brittiläisiä tv-sarjoja, venäläistä kirjallisuutta ja ruotsalaista discomusaa, lakkaamme olemasta kansakuntana.
Ura kulttuurin parissa on epäitsekäs, isänmaallinen valinta, jonka me olemme tehneet maamme puolesta, suomalaisten henkisen huoltovarmuuden, hyvinvoinnin ja terveyden puolesta. Siitä huolimatta, että byrokratialoukut tekevät taiteen tekemisestä erittäin vaikeaa freelancereille. Jos haluamme, että Suomi säilyy ja kasvaa, me emme voi leikata kulttuurista senttiäkään. Meidän on investoitava siihen lisää, joten saamme paitsi lisää suomalaisuutta, myös lisää verotuloja.
Hallituspuolueiden edustajat ovat tänäänkin sanoneet, että on leikattava, jotta saadaan talous kuntoon ja jotta voidaan panostaa maanpuolustukseen. Kulttuurilta leikkaaminen heikentää Suomen taloutta ja huonontaa maanpuolustustahtoa.
Olen täällä Avate Audiovisuaalisen alan tekijät ry:n hallituksen jäsenenä. Sen lisäksi olen Kirjailijaliiton ja Sunklon jäsen, sekä hallituksen jäsen Suomen Teatterit ry:ssä ja Roolipeliyhdistys Avatar ry:ssä, ja Helsingin Kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtaja.
Kansalliskirjailijamme Aleksi Kivi paalutti pohjan suomenkieliselle kirjallisuudelle. Samanlaista rohkeaa pohjatyötä tehdään joka päivä kotimaisen taiteen ja kulttuurin parissa, mutta kulttuurin rahoituksesta leikkaaminen tekee juuri sen mahdottomaksi. Ilman kulttuuria meille ei jää mitään. Kivi voittaa sakset.
Kuva: Arthur Kallinen / akfilmitKuva: Harri VenäläinenKuva: Harri Venäläinen
En tykkää tuutata omaa trumpettiani, mutta olen mielestäni tullut aika taitavaksi synttärijärjestäjäksi. Olen pitänyt muun muassa merirosvojuhlat, Star Wars -synttärit, Among Us -kemut ja keijubileet.
Näissä viimeksi mainituissa oli muun muassa kakun päällä tekoälyllä suunniteltu keijulinna, hedelmistä tehtyjä taikasauvoja ja tietenkin runsaasti maagisia vieraita.
Ikävä kyllä emme olleet kutsuneet pahaa keiju Täysikuuta, joka kostoksi oli piilottanut vieraille tarkoitetut lahjapussit! Lapsen kummitäti on vieläkin puhelimessani PAHA KEIJU, sillä hän tulkitsi Täysikuuta, joka soitti häijyn ilkkumispuhelun kesken juhlien. Jotkut vähän pelkäsivätkin, mutta useimmat halusivat heti lähteä etsimään pussukoita, jotka lopulta löytyivätkin.
Tämä tapahtui siis lokakuun alussa. Nyt olen saanut tietää, että paha keiju Täysikuu on tarhan leikeissä lähes päivittäin mukana! Hänestä puhutaan, hänen juoniaan väistellään, häneen liittyen ”kirjoitetaan” kirjeitä ja hänestä piirretään kuvia. Välillä Täysikuulle on kaivettu kuoppa, johon hän on joutunut jumiin.
Kirjeen alalaidassa on paha keiju Täysikuu kotonaan täysikuussa. Kirjeen viesti on, että tytöt heräävät keskellä yötä ja menevät ulos ja Kuuhun etsimään pahaa keijua. Tämä pitää tietenkin tehdä täyden kuun yönä. Kirjeen saaja pohti, miten Kuuhun lentäminen onnistuu, kun heidän siipensä on katkottu. Tätä osaa tarinasta en tunne, mutta voimme varmasti arvata, kuka on tällaisen konnankoukun takana!
Kulttuuriministeri Sari Multala myönsi eilen Turun Nuorelle Teatterille Lapsenpäivä-palkinnon. Olin taiteellisena johtajana ottamassa palkintoa vastaan yhdessä teatterin pj:n Aliisa Wahlstenin ja kahden teini-ikäisen näyttelijämme kanssa. Tässä kiitospuheeni.
Arvon kulttuuriministeri, hyvät läsnäolijat
Turun Nuoren Teatteri – Åbo Unga Teater kiittää saamastaan tunnustuksesta. Olemme ammattijohtoinen harrastajateatteri, joka on toiminut jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Toiminnassamme on mukana satoja lapsia ja nuoria, katsomoissa vielä paljon lisää. Olemme sukupolvien ajan olleet turkulainen instituutio. Euroopan kulttuuripääkaupunkivuonna 2011 tapahtumakalenterin avaava suurproduktio oli meidän tekemämme.
Nyt koronasulkujen jälkeen ja hiipuvien kulttuuritukien aikana me, kuten koko Suomen esittävän taiteen kenttä, olemme pahassa pulassa. Samalla kun kiitämme palkinnosta, toivomme kiireellistä taloudellista pelastuspakettia lastenkulttuurille ja nuorisoteattereille kautta maan.
Tänään on kansainvälinen lasten oikeuksien päivä. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen pykälän 31 mukaan lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan sekä taide- ja kulttuurielämään. Tästä pykälästä on pidettävä kiinni.
Samalla lasten kaikki muutkin oikeudet on otettava erityissuojeluun. Lasten oikeudet eivät tällä hetkellä Suomessa toteudu täysimääräisinä köyhien, vammaisten, maahanmuuttajataustaisten tai eri vähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten osalta. Maailmalla taas lapsia tapetaan ja jopa kouluja ja sairaaloita pommitetaan. Suomi ei ole aina puolustanut lasten oikeuksia vaan on lähipäivinä jopa ilmaissut tukensa näille rikoksille.
Suomi on allekirjoittanut YK:n lasten oikeuksien sopimuksen. Sen pitäisi näkyä kaikessa toiminnassamme niin sisäpolitiikan, ulkopolitiikan kuin kulttuuripolitiikankin saralla, ei vain tänään lapsen oikeuksien päivänä vaan jokaisen päivän jokaisena tuntina.
Tämän palkinnon vastaanottamisen myötä kiitän ministeriä ja toivon kaikille maailman lapsille mahdollisuutta elää, kasvaa ja ilmaista itseään. Palkintorahan turvin pidämme jatkossakin huolta siitä, että tämä toteutuu ainakin meillä Turun Nuoressa Teatterissa.
Olipa kerran valtava kissa, joka halusi oikein kovasti Suomen hallitukseen. Vaikka kissa ja sen kaveri mesimäyrä olivat häikäilemättömiä saalistajia, eivät ne pystyneet yksin muodostamaan hallitusta. Niinpä niiden oli pyydettävä hiiri sinne mukaan.
– Tuleppa meille hallitukseen, sanoi kissa hiirelle.
– Hyvää päivää, herra kissa ja rouva mesimäyrä, vikisi hiiri peloissaan. – Minkälaista hallitusta olitte ajatellut?
– Älä sinä siitä huoli, mesimäyrä ärjäisi. – Tuletko vai et? Syödä sinut pitäisi.
Hiiri keräsi kaiken rohkeutensa ja ääni väristen sanoi: – Haluan, että teette minulle rasisminvastaisen ohjelman.
Mesimäyrä ja kissa hymyilivät ovelasti. – Ai oikein ohjelman? Kyllä me sinulle ohjelma tehdään.
Ja niin hiiri tuli samaan hallitukseen kissan ja mesimäyrän kanssa. Olipa mukana ristilukkikin, joka kutoi omia verkkojaan nurkassa eikä sanonut mitään.
Hallitus alkoi tehdä päätöksiään, joissa kaikkien saaliseläinten käsketään suoraan marssia saalistajien suihin.
– Ei kai hiiriä lasketa saaliseläimiksi? uteli hiiri.
– Ei tietenkään, kissa sanoi. – Tehän olette hurjia metsästäjiä.
– Ai niinhän me olemmekin, hiiri vakuutteli itselleen. – Mutta entäs se rasisminvastainen ohjelma?
– Ai mikä? kissa kysyi kuin ei olisi siitä koskaan kuullutkaan.
– No me sovimme, että hallitus tekisi rasisminvastaisen ohjelman.
– Tehdään, tehdään, kun keritään, kissa maukaisi.
Silloin hiiri veti syvään henkeä ja piipitti: – Minä lähden pois tästä hallituksesta, jos me emme heti tee sitä ohjelmaa! Ja sitten mitään hallitusta ei enää ole lainkaan!
Sitä kissa ei voinut sietää vaan joutui lupaamaan, että hän tekee sen heti huomiseksi.
Mesimäyrä ei siitä tykännyt. – Kai sinä ymmärrät, että me emme halua mitään rasisminvastaista ohjelmaa, se sanoi kissalle.
Kissa vain nyökytteli, sillä se olisi jo halunnut pakottaa herkulliset puput ja linnunpoikaset suoraan sen omaan suuhun.
Kissa oli pulassa. Se oli nimittäin tehnyt vaaliohjelmia ja hallitusohjelmia ja leikkausohjelmia, mutta ei koskaan mitään rasisminvastaista ohjelmaa. Se otti ison kangaspalan ja alkoi siitä leikkailemaan rasisminvastaisen ohjelman kokoista palaa, mutta leikkasikin heti liian paljon. Kissa ihmetteli itsekin, mitä se nyt keksisi.
Tuli aamu ja hiiri tuli innoissaan katsomaan, mitä kissa oli saanut aikaan.
– Missä rasisminvastainen ohjelmani on? kysyi hiiri.
Kissa katseli muualle ja sanoi:
– Hallitusohjelmassa ei ole mitään rasistista ja syrjivää.
– Mutta entä se rasisminvastainen ohjelma?
– Ei tullutkaan rasisminvastaista ohjelmaa, kissa myönsi. – Tuleekin tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa.
– Koska se on valmis?
– Tule huomenna uudestaan.
Niin hiiri lähti ja kissa jäi leikkailemaan kangaspalaa itsekseen.
Mesimäyrä kiipesi kissan ompelupöydälle ja muistutti, että itse asiassa pahinta syrjintää Suomessa kokevat mesimäyrät. Ja että ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ei ole rasismia lainkaan.
– Irtisanoudun rasismista sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty, mesimäyrä tokaisi poistuessaan.
Kissa jäi leikkailemaan kangasta ja leikkasi taas aivan liian ison palan pois.
Seuraavana päivänä hiiri tuli jälleen katsomaan kissan aikaansaannoksia.
– Missä se on se tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa? hiiri kysyi.
– Ei tullutkaan tiedonantoa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kissa vastasi. – Tuleekin rasismitiedonanto.
– Tuleeko siihen jotain lakimuutoksia?
– Ei, naukaisi kissa.
– Sisältyykö siihen jokin toimintasuunnitelma?
– Ei.
– Onko siinä itse asiassa mitään konkreettista?
– Ei.
Hiiri piteli rasismitiedonantoa hetken ja koetti sitä ylleen. Eihän se rasisminvastainen ohjelma ollut eikä liivikään, eikä hiiri voisi sitä mitenkään hyväksyä.
Pieni hiiri katsoi valtavan kissan teräviä hampaita. Takaansa se kuuli mesimäyrän nälkäisen huohotuksen ja haistoi petojen kiukun. Hiiri tunsi itsensä todella pieneksi ja vähäpätöiseksi.
– Tämä on hyvä, piipitti hiiri peloissaan. – Meillä on todella hyvä hallitus.
– Me teemme itse asiassa varmasti enemmän kuin mikään hallitus ennen tätä, sanoi kissakin.
Mesimäyrä hymyili ilkeästi.
Ja niin siinä kävi, kun oli kissa hiirelle räätälinä. Sen pituinen se.
”Me ei missään nimessä kannateta rasismia. Se on iljettävä ilmiö”, sanoi Perussuomalaisten kolmas varapuheenjohtaja, kansanedustaja Sebastian Tynkkynen juuri päättyneessä puoluekokouksessa.
Tämä voi tuntua yllättävältä paljastukselta, kun muistaa, että Tynkkynen on rakentanut poliittista uraansa ja kannatustaan muslimeihin kohdistuvan rasismin varaan. Väite on kuitenkin helppo selittää.
Monet perussuomalaiset, Tynkkynen yhtenä heistä, ovat jo pitkään pyrkineet muuttamaan rasismin merkitystä. Jos rasismi tarkoittaisikin esimerkiksi vain sortoa ihonvärin takia, niin uskonnon tai kulttuurin takia tapahtuva sorto ei olisikaan rasismia.
Tähän viittasi myös kansanedustaja Wille Rydman sanakikkailullaan, kun hän irtisanoutui rasismista ”sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty”. Hän irtisanoutuu suorasta ihonväriin kohdistuvasta sorrosta, mutta haluaa suojella monia muita rasismin muotoja.
Tätä samaa perustetta käytettiin sata vuotta sitten oikeuttamaan juutalaisiin kohdistuvia sortotoimia, että vastustetaan heidän vierasta uskontoaan ja outoa kulttuuriaan. Tiedämme, mihin tällainen ajattelu johti, ja siksi meidän pitää tunnistaa se ja vastustaa sitä, kohdistuu se sitten juutalaisiin, muslimeihin tai keneen tahansa.
Ja hei, eikös suvakit aina sano, että ei ole mitään ihmisrotuja! Niin miten voi sitten olla rasismiakaan? Hahaa, olemmepa nokkelia! Ihmisrotuja on teidän rasistien mielikuvituksessa ja se tässä juuri on se ongelma.
Kolmas puliveivaus on, että ei puhuta pelkästään rasismista vaan kaikesta syrjinnästä. Perussuomalaisten tuore kansanedustaja Joakim Vigelius on A-Studiossakin selittänyt, että oikeastaan hallituksne pitäisi irtautua kaikesta syrjinnästä. Eduskuntaryhmän pj Jani Mäkelä keksikin syrjinnästä pahan esimerkin: Miehiin kohdistuva sorto. Jos Perussuomalaiset tai vaikka koko Orpon hallitus olisi valmiita irtautumaan miehiin kohdistuvasta sorrosta, se ei kuitenkaan olisi sama kuin että irtauduttaisiin rasismista.
Tutkaillaanpa vielä, millainen track record Tynkkysellä on rasismin, tuon iljettävän ilmiön, parissa.
Tammikuussa 2017 Tynkkynen, PS-nuorten tuore entinen puheenjohtaja ja Perussuomalaisten tuleva kansanedustaja sai tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan hänen kolmesta muslimivastaisesta Facebook-kirjoituksestaan.
Hän kirjoitti esimerkiksi, että islam pitää kitkeä Suomesta pois, ja vaatinut tässä yhteydessä, että islaminuskoisten ihmisten poistaminen maasta tulee tehdä massiivisten siirtojen avulla. Käräjäoikeus piti kirjoituksia panettelevina, solvaavina ja osin uhkaavina.
Yhdessä postauksessaan Tynkkynen oli häpäissyt nimittelemällä muslimien pyhinä pitämiä kohteita tavalla, joka oli omiaan herättämään ja vahvistamaan uskonnollista suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja.
”Voisivatko muslimit kirota pedofiiliprofeettansa, joka antaa oikeutuksen meidän eurooppalaisten teurastamiselle, koska emme halua alistua Allahille, tuolle hirviölle”, Tynkkynen kirjoitti.
Tynkkynen hankki Oulun käräjäoikeudelta harvinaisen päätöksen kuvata ja tallentaa oikeudenkäynti. Näin hän käytti omaa rikostuomiotaan osana jo käynnissä ollutta kuntavaalikampanjaansa, jonka seurauksena hänet valittiin Oulun kaupunginvaltuustoon. Tuskin hän millään antirasistien äänillä tuli valituksi.
Tynkkynen on jatkanut islamvastaista kirjoitteluaan ja kerännyt sillä sekä äänestäjiä että lisää tuomioita kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Uudet tuomiot ovat tulleet 2019, kun Tynkkynen oli jo kansanedustaja ja 2021, kun Tynkkynen oli jo valittu Perussuomalaisten kolmanneksi varapuheenjohtajaksi.
Tähän päivään mennessä Tynkkynen ei ole katunut tai pyytänyt anteeksi islam-vastaisia kirjoituksiaan.
Vuonna 2019 langetetun tuomion mukaan Tynkkysen islaminuskoisesta ihmisryhmästä esittämä näkemys on harkittua, luonteeltaan rasistista ja panettelevaa vihapuhetta, joka kohdistuu yleisesti kaikkiin muslimeihin ja on omiaan herättämään halveksuntaa ja jopa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa islamisuskoista ihmisryhmää kohtaan.
Siis rasistista vihapuhetta.
Sebastian Tynkkynen on oikeassa, että rasismi on iljettävä ilmiö. Sebastian Tynkkynen on myös rasisti eli hän kannattaa iljettävää ilmiötä ja hän on ratsastanut tällä iljettävällä ilmiöllä eduskuntaan ja Perussuomalaisten kolmanneksi varapuheenjohtajaksi. SE on iljettävä ilmiö.
teette erittäin tärkeää työtä sananvapauden ja tiedonvälityksen parissa. Demokratiaa ei ole ilman vapaata mediaa.
Yhdessä asiassa journalistinen päätösvalta on kuitenkin jo pitkään ollut osittain toimitusten ulkopuolella: tavassa puhua äärioikeistosta Suomessa. Ymmärrän syytkin: Aihe on liukas kuin ankerias ja siitä on vaikea saada otetta. Ja ne, jotka saavat, maalitetaan somessa ja uhkaillaan, kunnes he ovat mieluummin hiljaa.
Monet toimittajat eivät halua tämän vuoksi asiaan tarttuakaan. On helpompi ajatella, että ei Suomessa mitään äärioikeistoa olekaan. Ja jos onkin, ei kovin paljoa. Ja jos onkin, eivät ne kovin paha uhka ole. Kun sitten tulee ilmeiseksi, että Suomessa on paljon ja vaarallista äärioikeistoa, ei asialle oikeastaan voi tehdä enää mitään. Sitten voikin sanoa, että kyllähän kaikki nämä asiat tietävät, ei niissä ole mitään uutisoitavaa.
Näin äärioikeisto voi levitä ja kasvaa ilman, että sitä voi mediaa seuraamalla juuri huomata. (Somesta sen kyllä huomaa.)
Viime viikolla elinkeinoministeri Vilhelm Junnilasta paljastui jatkuvasti erilaisia kytköksiä äärioikeistoon. Niitä ei kuitenkaan skuupannut Yle tai Helsingin Sanomat tai mikään muukaan isoja resursseja ja suurta toimituskuntaa käyttävä media.
Paljastukset olivat yksittäisten aktivistien ansiota. Me tutkimme Junnilan somekäytöstä, googlettelimme aikajanoja, kävimme läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja kirjauduimme Hommaforumille. Me kirjoitimme näistä yhteenvetoja, teimme meemejä ja osallistuimme keskusteluun.
Vasta tämän jälkeen mediat tarttuivat ”sosiaalisessa mediassa nousseeseen kohuun”, joskus unohtaen mainita uutisten alkuperäiset lähteet kokonaan.
Toimituksissa on kesälläkin runsaasti resursseja verrattuna vapaa- tai työaikaansa arkistojen kaivellulle omistaviin yksittäisiin aktivisteihin. Iso sanomalehti olisi hyvin voinut laittaa yhden kesätoimittajan käymään läpi kaikki Junnilan puheet Eduskunnassa. Ja sen voisi esimerkiksi tänään tehdä Leena Merelle, Mari Rantaselle, Riikka Purralle, Ville Taviolle tai Jussi Halla-aholle. Mitähän sieltä löytyisi?
Ei kai vain vahvoja todisteita äärioikeistolaisiin salaliittoteorioihin uskomisesta ja niiden levittämisestä?
Entäpä, jos toimituksissa otettaisiin ruutukaappauksia edustajien ja ministereiden someprofiileista, tutkittaisiin kirjoituksia Hommaforumilla, Ylilaudalla ja muilla foorumeilla tai haettaisiin arkistoista vanhoja paperilehtiä ja vaalimainoksia?
Tämä olisi journalismia. Sen sijaan journalismia ei ole tämä: ”XXX (ps), oletteko äärioikeistolainen?” ”En ole.” ”Kiitos haastattelusta.” Ja sen jälkeen otsikko: XXX kiistää olevansa äärioikeistolainen. No totta kai kiistää. Selvittäkää, onko hän sellainen vai ei.
Mari Rantasen, Leena Meren, Riikka Purran, Ville Tavion ja Jussi Halla-ahon sitoutumista rasistisiin salaliittoteorioihin on käsitelty tasolla ”he kiistävät uskovansa salaliittoihin”. Kuka ei kiistäisi? He väittävät vain lukeneensa puolueettomia faktoja, kuten kuka tahansa salaliittoihin uskova. Heistä jokainen on noussut Eduskuntaan nimenomaan näiden salaliittoteorioiden avulla aivan avoimesti löydettävien kirjoitustensa avulla. Miksi tätä ei voi sanoa ääneen?
Ainakin Rantanen ja Meri ovat Junnilan eron jälkeen piilottaneet Facebook-postauksensa tehdäkseen heidän sanomistensa ja kirjoitustensa tutkimisen vaikeammaksi. Syy lienee ilmeinen. Ja seurauksen pitäisi myös olla: Heidän sanomisiaan ja kirjoituksiaan on nyt tutkittava entistä suuremmalla innolla eivätkä itseään kunnioittavat toimitukset voi enää ulkoistaa sitä kansalaisaktiveisteille.
Samoin toimitusten on syytä kouluttautua tunnistamaan äärioikeistolaiset symbolit ja puhumisen tavat. Kaiken voi kiistää tai esittää vitsinä. Somessa taas keskustelua mielellään hämärtää esimerkiksi pyytämällä määrittelemään kaikki käytetyt sanat, esittämällä täysin poskettomia väitteitä joita toinen joutuu sitten ampumaan alas tai floodaamalla kommenttikentät anonyymitileiltä tulevalla trollailulla. Näihin ei pidä tarttua, ne pitää estää.
Moni voi yllättyä siitäkin, että Hommaforumilta on iso lista ”standardiargumentteja” (kuten Suomi on aina ollut monikulttuurinen tai Kyllä suomalaisetkin syyllistyvät rikoksiin tai Maahanmuutolla paikataan työvoimapulaa) ja niihin valmiiksi kirjoitettuja standardivastauksia, joita copy-pasteamalla vähemmänkin sulavasanainen kommentoija pystyy esittämään keskustelua, kun tarkoituksena on vain tuhlata toisten aikaa.
Ei ollut tietenkään suuri askel siirtyä tästä kokonaan automatisoituun systeemiin, jossa botit tai tekoälyt postaavat näitä valmiita vastauksia tai pelkkiä trollaavia meemikuvia
Perussuomalaiset ovat äärioikeistoa
Kun Perussuomalaisten jäsenistöä osallistui Soldiers of Odinin ja Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa ”kesäleirille”, jossa ammuttiin Antti Rinteen hallituksen ministereiden kuvia, media tyytyi siihen, että yksi PS:n jäsen sai puoluehallitukselta varoituksen. Puoluesihteeri ei suostunut kertomaan, kuka tämä jäsen oli, eikä media kysynyt edes, eikö tämä ole syy erottamiseen. Ei ollut vaan tällaista väkeä vaikuttaa siis yhä Perussuomalaisissa puoluejohdon siunauksella.
Puoluehallitukseen kuuluivat nykyiset ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio, Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho, europarlamentaarikko Laura Huhtasaari, kansanedustaja Juho Eerola, Riikka Purran valtiosihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, puolueen järjestösihteeri Marko Koskinen, sekä joukko kuntapoliitikkoja.
11.5.2019 Helsinki, Puoluevaltuuston kokous, kuvassa Puoluehallitus. kuva Matti Matikainen
Tämä poppoo siis oli ainakin neljä vuotta sitten sitä mieltä, että Perussuomalaisten jäsenet voivat ammuskella toisten poliitikkojen kuvia.
Ei ole vaikea ymmärtää, miksi samassa puolueessa on vallalla ilmapiiri, jossa poliittisiin vastustajien ja riippumattoman median uhkailu ja maalittaminen on vähintäänkin sallittua ja pahimmillaan suositeltua ja koordinoitua.
Ei kukaan toimittaja tai aktivisti tietenkään halua joutua tällaisen toiminnan kohteeksi.
Ihmisoikeusliiton mukaan ”maalittamisella tarkoitetaan joukkoistettua ja järjestelmällistä häirintää, jonka tavoitteena on vaientaa kohteensa.” Tyypillisesti joku tunnettu henkilö nimeää kohteen sosiaalisessa mediassa ja kehottaa esimerkiksi lähettämään hänelle palautetta. Tällöin kohde on maalitettu ja tästä saattaa alkaa vihaviestien ja uhkailun kierre, jossa joskus jopa julkaistaan kohteen henkilökohtainen puhelinnumero tai kotiosoite, jolloin uhka ei jää pelkästään nettiin.
Tuomarit, syyttäjät, poliisit, kansalaisaktivistit, toimittajat ja tutkijat kertoivat lakiehdotuksen lausuntokierroksella maalittamisen lisääntyneen selkeästi.
Valtaosan lausunnonantajien mielestä maalittamisen kriminalisoinnille olisi yhteiskunnallinen tarve, sillä se vaikuttaa ihmisten halukkuuteen osallistua julkiseen keskusteluun ja pahimmillaan uhkaa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa. Medialiiton mukaan se vaientaa sekä toimittajia että vaikeuttaa haastateltavien löytämistä.
Tästä on siis kyse, kun Kokoomuksesta Perussuomalaisiin loikannut äärioikeistolainen kansanedustaja Wille Rydman suivaantuu Iltalehden artikkelista ja kirjoittaa:
”Kilpailu härskeimmän vihervasemmistolaisen agendajournalistin asemasta on Suomessa todella kova, mutta jo ensimmäinen kuukausi Iltalehden toimittajana on nostanut tämän Ida Erämaan ehdottomasti kärkisijoista kisaavien joukkoon.”
”Iltalehteen äärimmäisen ps-vastaisia juttuja solkenaan kirjoittanut toimittaja Ida Erämaa TikTokissa. Hänen mukaansa usealla ministerillämme on ”natsitausta”. Tällaisessa vaihtoehtotodellisuudessa lehtimiehemme elävät. Ei ihme, että heidän juttunsa ovat sellaisia kuin ovat.”
Tätä kirjoitettaessa Rydmanin postauksilla on yhteensä lähes neljäsataa vastausta ja jakoa. Jälkimmäisestä postauksesta näkyi myös Erämaan TikTok-tunnus eli kannattajia usutetaan toimittajan sometilin perään.
Erämaan ”rikos” oli kirjoittaa Iltalehteen kolumni Perussuomalaisten äärioikeistokytköksistä:
”Perussuomalaisten ministereiden äärioikeistokytköksiä pulpahtelee esiin kuin tatteja sateella. On hälyttävää, että perussuomalaiset haluavat rajoittaa lehdistönvapautta, kun media tuo näitä kytköksiä esiin.”
Rydmanin jälkeen asiaan tarttui Sebastian Tynkkynen, joka kirjoitti näin:
”Ihmettelin, kun Iltalehdestä alkoi puskea ulos maanista ja täysin puolueellista juttua perussuomalaisista ja oikeistohallituksesta. Politiikan journalismin takana oli sama uusi nimi: Ida Erämaa. Kävin läpi hänen TikTokkinsa ja kävi ilmi, että kyseessä on pahimman luokan intersektionaalinen vihervassari, joka tekee myös lifestyleä meikki-influensserina. Hänen kynästään nyt lähtee Iltalehden politiikkaa käsitteleviä juttuja kansalle sisäistettäväksi. En tule kyllä antamaan haastatteluja kyseiselle aktivistille. Tervetuloa politiikkaan samalle viivalle yrittämään vaalien kautta läpi. Journalismi sen sijaan on tiedonvälitystä ja se on uskottavaa tasan niin kauan, kun sitä ei käytetä suojakuorena hyväksi oman agendan vyöryttämiseen. Niin ja vielä yksi juttu: kyseisen leidin kirjoittelua ei saisi arvostella tai journalismi on uhattuna. Justiinsa joo.”
Rydmanin postauksen jälkeen Erämaan hassuttelupäivitykseen TikTokissa on tullut tällaisia kommentteja:
”Sulla on vika työpäivä huomenna. Mieti, ei tartte pistää herätyskelloa koko kesänä. Onnea!”
”Uskotteko te itse oikeasi juttujanne? Tämäkin oli vissiin joku toimittaja.”
”Pidätkö itseäsi puolueettomana toimittajana? Kerrotko vielä ne Orpon hallituksen natsiministerit?”
”natsitausta? sä varmaan ymmärrät, että kunnianloukkauksesta voi joutua vastuuseen”
”Miten menee omasta mielestä tää journalistin puolueettomuus”
”Oletko ikinä, koskaan, milloinkaan kuullut siitä, että toimittajan pitäisi olla poliittisesti neutraali, eikä ajaa vasemmiston propagandaa?”
”Ehkä se natsitausta häviää kans aRVoStuKsElLa”
”Miten voi olla mahdollista että olet isossa mediassa töissä ja teet tämmöistä paskaa? No paskaa on suomen mediat muutenki” ”Voisitko kirjoitella neutraaleja uutisia ja kolumneja sinne Iltalehteen jatkossa?”
”Jaa,että sellainen puolueeton toimittaja…vasukkipaskahan se onkin..”
”Kerrohan ne kaikki natsit? Ymmärrätkö mikä ja mitä on natsi?” ”@iltalehti tällaisen ihmisen pidätte töissä vai????? Loppu se teidän lehden lukeminen, kun tuollainen sekopää kirjoittaa siellä” ”Sinun loppusi toimittajana häämöttää jo. Ei kukaan halua yhtä puolueellista toimittajaa riveihin kuin sinä, ei edes hesari.”
”Toivottavasti Venäjä tulee ja pelastaa Suomen nazeilta kuten nyt Ukrainassa tekee. Sitähän sä haluut”
”Sellainen toimittaja tämä (hymiö) natseja siellä ja täällä uliuli”
Vähemmän salonkikelpoisilla äärioikeistotileillä Erämaata nimitellään ”Iltalehden harjoittelevaksi natsinmetsästäjäksi”.
Median kunniaksi on sanottava, että monet toimittajat tulivat heti tuomitsemaan Tynkkysen maalittamisen ja puolustamaan Erämaata, joka tekee vain työtään. Heidän joukossaan Iltalehden uutispäällikkö. Maalittamisen mekanismit ja seuraukset on siis alettu tiedostaa.
Tällaista peliä siis pelaa Kokoomuksen, RKP:n ja KD:n hallituskumppani. Ja myös Kokoomuksen oma kansanedustaja Tere Sammallahti.
Pahiten Suomessa maalituksen kohteeksi on joutunut Putinin trolliarmeijasta kirjoittanut Jessikka Aro, joka joutui pakenenemaan ulkomaille välttyäkseen vainolta.
Tämä on se realiteetti, jos toimitukset, poliitikot ja me kansalaisaktivistit joudumme toimimaan. Se ei kuitenkaan voi olla syy käsitellä Perussuomalaisia silkkihansikkain. Se ei olisi saanut olla sitä alunperinkään, mutta viimeistään nyt siitä on luovuttava. Toimitusten on suojeltava omiaan, lisättävä turvatoimia, blokattava trollit ja jatkettava täysin tehoin totuuden selvittämistä ja julkaisemista.
Samalla meidän tavallisten ihmisten on vietävä maalittajat tilille ja suojeltava niitä, jotka joutuvat maalitetuksi.
Lopuksi
Me emme kansakuntana voi olla hiljaa, kun äärioikeisto kasvaa. Me emme kansakuntana voi olla hiljaa, kun meitä yritetään hiljentää. Emmekä me kansakuntana voi antaa vapaan mediamme pelätä hiljaa. Me puolustamme teitä, tehkää te nyt työnne.
Kirjailijaesitelmää tekevä koululainen haastatteli minua Messengerissä. Tällaisia vastauksia tuli kirjoitettua.
Minkälainen sinun lapsuutesi oli? Kasvoin melko varakkaassa perheessä Ulvilassa, joka on nykyään osa Poria. Muutimme ekan luokan jälkeen Naantaliin Turun lähelle ja kaikki kaverit jäivät taakse. Tykkäsin piirtää, pelata ja lukea sekä samoilla metsissä.
Minkälainen perhe sinulla on? Lapsena minulla oli kaksi pikkusisarusta, isä ja äiti. Nyt minulla on puolisoni kanssa kolme lasta ja kaksi koiraa.
Mikä sai sinut aloittamaan kirjailijan uran? Olen aina rakastanut tarinoiden kertomista sarjakuvina, kouluaineina, näytelminä ja roolipeleinä. Koulutukseltani olen tv- ja elokuvakäsikirjoittaja. Kirjojen tekeminen on minulle yksi monista tavoista kertoa tarinoita.
Minkälaisia kirjoja luet itse? Kaikenlaisia! Luen uusia ja perinteisiä iltasatuja lapsille, itsekseni historiallisia romaaneita, tietokirjoja, sarjakuvia ja Finlandia-voittajia. Tykkään lukea kirjoja paperilta tai kuunnella äänikirjoja, mutta muuten luen paljon esimerkiksi uutisia myös ruudulta.
Oletko koskaan ajatellut/harkinnut lopettavasi kirjailijan uraasi? Olen kuullut, että kirjailija ei ole sellainen, joka osaa kirjoittaa vaan sellainen, joka ei osaa olla kirjoittamatta. Olen useinkin harkinnut tekeväni jotain, mistä maksetaan paremmin, mutta sitten saan taas jonkun kirjaidean, joka ei jätä minua rauhaan, ja tässä sitä ollaan.
Jos et olisi kirjailija, minkälaista työtä tekisit mieluiten? Voisin ehkä olla näyttelijä tai poliitikko. Tai pappi, jos minulla olisi jokin uskonto. Minkälainen sinun lapsuutesi oli? Kasvoin melko varakkaassa perheessä Ulvilassa, joka on nykyään osa Poria. Muutimme ekan luokan jälkeen Naantaliin Turun lähelle ja kaikki kaverit jäivät taakse. Tykkäsin piirtää, pelata ja lukea sekä samoilla metsissä.
Minkälainen perhe sinulla on? Lapsena minulla oli kaksi pikkusisarusta, isä ja äiti. Nyt minulla on puolisoni kanssa kolme lasta ja kaksi koiraa.
Mikä sai sinut aloittamaan kirjailijan uran? Olen aina rakastanut tarinoiden kertomista sarjakuvina, kouluaineina, näytelminä ja roolipeleinä. Koulutukseltani olen tv- ja elokuvakäsikirjoittaja. Kirjojen tekeminen on minulle yksi monista tavoista kertoa tarinoita.
Minkälaisia kirjoja luet itse? Kaikenlaisia! Luen uusia ja perinteisiä iltasatuja lapsille, itsekseni historiallisia romaaneita, tietokirjoja, sarjakuvia ja Finlandia-voittajia. Tykkään lukea kirjoja paperilta tai kuunnella äänikirjoja, mutta muuten luen paljon esimerkiksi uutisia myös ruudulta.
Oletko koskaan ajatellut/harkinnut lopettavasi kirjailijan uraasi? Olen kuullut, että kirjailija ei ole sellainen, joka osaa kirjoittaa vaan sellainen, joka ei osaa olla kirjoittamatta. Olen useinkin harkinnut tekeväni jotain, mistä maksetaan paremmin, mutta sitten saan taas jonkun kirjaidean, joka ei jätä minua rauhaan, ja tässä sitä ollaan.
Jos et olisi kirjailija, minkälaista työtä tekisit mieluiten? Voisin ehkä olla näyttelijä tai poliitikko. Tai pappi, jos minulla olisi jokin uskonto.
Neljä historioitsijaa on syyttänyt tietokirjailija ja toimittaja Maria Petterssonia plagioinnista ja saanut syytöksilleen paljon näkyvyyttä lehdissä ja somessa. Itse syytösten paikkansapitävyyteen ei ole mediassa juuri pureuduttu.
Korostettakoon ensin, että arvostan sekä historiallista tutkimusta että populaaria tietokirjallisuutta suuresti. Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset on loistava esimerkki jälkimmäisestä. Syytöksiä esittäneet taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori Susanna Välimäki, tutkijatohtori Nuppu Koivisto-Kaasik, kulttuurihistorian professori Maarit Leskelä-Kärki ja musiikkitieteen yliopistonlehtori Juha Torvinen ovat tehneet hienoa ja tärkeää tutkimusta. Nämä asiat eivät mielestäni ole lähtökohtaisesti ristiriidassa.
Historiaa käsittelevän populaarin tietokirjallisuuden ja omassa tapauksessani historiallisten romaanien on tapana nojata historiallisessa tutkimuksessa esiin tulleisiin asioihin. Omana ohjenuorani romaanikirjailijana on ollut Antti Tuurin maksiimi: ”Kaikki, mikä tiedetään, pitää olla prikuulleen oikein. Mutta mitä ei tiedetä, sen voi keksiä.” Jos julkaistua tieteellistä tietoa ei saisi käyttää, ei Suomessa voisi ilmestyä historiallisia romaaneita eikä historiallisia tietokirjoja paitsi tutkijoiden itsensä kirjoittamia tieteellisiä teoksia. Itse en pitäisi sitä hyvänä.
Jouduin itse niin ikään neljän historioitsijan hampaisiin muutama vuosi sitten, kun kommentoin Turun paloa. Vastasin syytöksiin näin. Sittemmin sovimme kiistan ja pääsimme ystävällisiin väleihin. Syytökset Maria Petterssonia kohtaan ovat paljon vakavampia.
Syytökset
Tutkijat ovat esittäneet syytöksiään sekä sanomalehtien palstoilla että omassa blogissaan. Käyn nämä väitteet nyt yksitellen läpi.
Ensin historioitsijat ottivat yhteyttä Helsingin Sanomiin, jonka sivuilla 15.9. Leskelä-Kärki sanoo näin: ”Tavallinen lukija lukee kirjaa Petterssonin tekstinä, hänen löytöinään ja tulkintanaan, eikä hän voi tämän lähdeluettelon perusteella mitenkään tietää, että tiedot ja tulkinnat Ida Mobergin elämästä perustuvat Susannan ja Juhan valtavaan tutkimustyöhön, jota on tehty useita vuosia ja eri maissa.”
Jos tämä tavallinen lukija lukisi esimerkiksi Petterssonin kirjan esipuheen, sieltä paljastuisi useaan otteeseen, että kirja pohjautuu tutkijoiden työhön, ja siellä Pettersson myös kehottaa useita kertoja perehtymään aiheelle omistettuun kirjallisuuteen. Jota hänen teoksensa lähdeluettelossa onkin runsaasti vinkattu.
”Tutkijoiden mielestä on ongelmallista, että Pettersson ei tee eroa omien ja tutkijoiden ajatusten välille. ”Lukija ei voi kuin päätellä tietojen ja tulkintojen perustuvan Petterssonin omalle tutkimustyölle ja ajattelulle”, Välimäki sanoo.”
Onpas se lukija nyt hölmö. Veikkaan, että aika monelle on selvää, että kun luetteloidaan faktat jonkun henkilön elämästä, se pohjautuu tutkimukseen. Ja kun aletaan humoristisesti kommentoida asiaa, se on kirjailijan omaa lisäystä.
Syytteet jatkuivat Hesarissa 24.9. ”Tutkimus- ja opetusmaailmassa puhutaan yleisesti plagioimisesta silloin, kun tekstissä esiintyy joko sanasta sanaan samoja tai vain vähän muutettuja kohtia kuin toisessa tekstissä. Samaa sanoo Tutkimuseettinen neuvottelukunta: Sen määritelmän mukaan plagiointi on vilppiä, joka loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä.”
Suomen historian jännät naiset ei pyri olemaan eikä väitä olevansa tieteellinen teos. Miksi ihmeessä sen pitäisi noudattaa minkäänlaista tieteellistä käytäntöä? Itse laitoin kustannustoimittajan painostuksesta 1827-romaaniini lähdeluettelon ja kaduin sitä heti. Tieteelliseen tutkimukseen se totta kai kuuluisi, romaaniin ei. Suomen historian jännissä naisissa sellainen on ja se on aivan riittävän tarkka tällaiseen kirjaan.
Vaatimus siitä, että yleistajuinen tietokirja noudattaisi tieteellistä käytäntöä on aivan yhtä absurdi kuin jos minä kritisoisin jotain tutkijoiden tieteellistä artikkelia siitä, että se ei noudata kalevalaista nelipolvista runomittaa.
Keskeinen väite tiivistetään blogissa näin: ”Maria Petterssonin kirjassa Suomen historian jännät naiset: Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (Atena, 2022) plagioidaan muun muassa Susanna Välimäen ja Juha Torvisen artikkelia ”Musiikki salatietona: Säveltäjä-antroposofi Ida Moberg ja henkinen kilvoittelu”.”
Artikkeli ilmestyi Maarit Leskelä-Kärjen ja Antti Harmaisen toimittamassa mainiossa artikkelikokoelmassa Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930. Minulla on sekä se, että Suomen historian jännät naiset tässä edessäni juuri nyt.
Ensimmäinen täsmällinen kritiikki on, että tuo itse artikkeli olisi pitänyt olla Petterssonin kirjan lähdeluettelossa. Tyylikysymys, sillä kirja, jossa se ilmestyi, on lähdeluettelossa. Jos, luettuani Petterssonin artikkelin Mobergista, haluaisin tietää lisää, ja hankkisin käsiini Uuden etsijät, ei minun olisi kovin vaikea löytää sisällysluettelosta kohtaa Musiikki salatietona, jonka alaotsikossa Moberg mainitaan nimeltä. Lisätiedon löytämistä tuo lähdemerkintä palvelee siis aivan riittävästi. Pettersson on kuitenkin luvannut lisätä sen lähdeluetteloon, joten se siitä.
Seuraava väite on vähän omituinen sillä sen mukaan on annettu liikaa lähteitä:
”Kirjan lähdeluettelossa mainitaan myös Ulla Saaren (1997) Ida Mobergia koskeva Helsingin yliopiston musiikkitieteen oppiaineessa tehty pro gradu -tutkielma Ida Moberg (1859–1947): Unohdettu säveltäjä. Sitä Pettersson ei käsittääksemme ole voinut käyttää, sillä sen kahdesta yliopistollisesta arkistokappaleesta toinen on kadonnut kauan sitten ja toinen on eräällä tutkimushankkeella pitkäaikaislainassa.”
Kuulostaa kyllä melkoiselta Indiana Jones -tehtävältä löytää tämä gradu, joskin voihan siitä olla muitakin kappaleita kuin yliopiston kirjastossa. Sen sijaan lähdeluettelossa ollut Helena Holsti-Setälän gradu viittaa ahkerasti Ulla Saaren graduun, joten ehkä tekijän mielestä ei ollut kohtuutonta antaa jotain krediittiä myös Ulla Saarelle. Minusta sen kyllä olisi voinut jättää pois ellei sitä suoraan siteerattu.
Erilaisia lainauksia
Syytteet jatkuvat: ”Jotkin tarkastelun kohteena olevat Suomen historian jännät naiset -kirjan tekstikohdat ovat suoraa lainausta, jotkin enemmän tai vähemmän muunneltuja (esim. synonyymikorvaukseen perustuvia) tai epäsuoria lainauksia ja jotkin lähdetekstin tiivistyksiä, jolloin pitemmästä alkutekstistä on jätetty sanoja tai lauseita välistä pois.”
Tässä on iso lista syytöksiä, joten puretaan sitä hiukan.
Jotkut ovat suoraa lainausta. Jos ne on merkattu, mikäs siinä. Jos ei, no, palataan siihen tarkemmin plagiointisyytöksen kohdalla.
Jotkut ovat enemmän tai vähemmän muunneltuja lainauksia. Tai lähdetekstin tiivistyksiä. Ehkä tämä olisi ongelma tieteellisessä tekstissä, jossa keskustellaan tieteellisten löytöjen esittämisenä oman tutkimustyön tuloksena, mutta journalismin ja kaunokirjallisuuden parissa ”muunneltu lainaus” ei kyllä ole lainaus.
Kirjassa on epäsuoria lainauksia. Eli referointeja. Totta kai on. Sehän on koko tällaisen journalistisen, populaarin tietokirjan idea. Referoidaan eri lähteissä olevia tietoja jostain asiasta. Mikä ongelma siinä on?
Plagiointisyyte
Sitten tullaan itse pommiin: ”Suomen historian jännät naiset -kirjassa on yhteensä 54 lukua (sekä esipuhe). Tässä tarkasteltiin niistä vain yhtä. Tulokseksi saatiin 37 plagiointiesimerkkiä.”
Tutkijoiden mukaan Pettersson on siis plagioinut 37 kertaa yhdessä omassa artikkelissaan. Jos hän on plagioinut samassa vielä muitakin artikkeleita ja vielä jokaisessa yhtä paljon, niin sehän tarkoittaa tuhansia plagiointikertoja! Ei ihme, että media on tarttunut tähän väitteeseen.
Tutkijat ovat rakentaneet vertailutaulukon, jossa Petterssonin tekstiä verrataan tutkijoiden omiin teksteihin. He soveltavat siihen Taarna Valtosen ja Leena Valkeapään mallia, joka koskee hyvää tieteellistä käytöstä. Mielestäni on merkityksetöntä, noudatetaanko ei-tieteellisessä teoksessa hyvää tieteellistä käytöstä, mutta eteenpäin!
Ensimmäiset väitetyt plagiaatit ovat nämä: ”Suomen Teosofisen seuran”
”kuoro”
”Helsingin filharmonisen”
”jäsenet”
”Suomen Teosofisen Seuran”
”vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne”
Ja viimeisenä Väinö Valvanteen kirjoittama teksti, jonka molemmat artikkelit merkitsevät lainaukseksi. Se on kuitenkin laskettu yhdeksi näistä plagioinneista.
Tämä saattaa nyt kuulostaa pilkunviilaukselta tai siltä, että teen pilkkaa tutkijoiden todellisista huolista. Mutta nämä todella ovat näitä heidän nostamiaan plagiaatteja, kuten oheisesta ruutukaappauksesta käy ilmi.
Kuka tahansa asiasta kirjoittanut toimittaja olisi koska tahansa voinut kävellä Akateemiseen Kirjakauppaan ostamaan Uuden etsijät ja perehtyä näihin väitteisiin. Mutta minä teen sen nyt heidän puolestaan. Katsotaan siis tarkemmin tuota Musiikki salatietona -artikkelin kohtaa, jonka Pettersson tutkijoiden mukaan on plagioinut. Ja lainaan sen nyt journalistisessa tarkoituksessa.
”Kun Suomen Teosofinen Seura perustettiin, Moberg jatkoi toimintaansa siinä.
Vihkiäisjuhlassa oli yleisöä yli 500 henkeä. Runoilija Nino Runeberg esitelmöi, Mobergin johtama Teosofinen kuoro lauloi ja seuraan kuuluneet Helsingin filharmonisen seuran jäsenet toimivat orkesterina. Tilaisuudessa esitettiin muun muassa kaksi Mobergin uutta sävellystä: jo aiemmin mainitsemamme Auringonnousu-sarjan finaali eli Hiljaisuus (Rauha) sekä kuorolle ja orkesterille sävelletty Hymn: Se hur himlen ljusnar (suom. ”Hymni: Kas kuin taivas valkeneepi tuolla”) Alcesten eli Nino Runebergin tekstiin. Seuran vuosikertomuksessa kuoron laulun todetaan olleen ”mieltä ylentävää”.
Ensimmäisen vuosijuhlan julkisessa kokouksessa Helsingissä 15.3.1908 Teosofinen kuoro lauloi Mobergin johdolla ja orkesterin säestyksellä jälleen Hymnin: Kas kuin taivas valkeneepi tuolla. Sen jälkeen kuultiin esitelmä ”Totuuden etsimisestä”. Useiden musiikkiesitysten ja puheiden jälkeen Oskar Merikanto soitti jonkin Sibeliuksen pianokappaleen ja kuoro lauloi Merikannon pianosäestyksellä ja Mobergin johdolla Dies irae -osan (”Vihan päivä”) Wolfgang Amadé Mozartin Sielunmessusta, mihin kokous päättyi. Saman tyyppinen ohjelma toistui seuraavan vuoden vuosijuhlassa. Kuoro esitti lauluja myös seuran illanvietoissa.
Suomen Teosofisen Seuran vuoden 1910 vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne kuvaa musiikin merkitystä seuran tapahtumissa seuraavalla tavalla:
”Tässä näet [musiikkia esittävät] esiintyjät ovat teosofisen hengen täyttämiä ja panevat korkeampia astraalisia värähtelyjä liikkeelle, vuodattaessaan sielunsa ulos säveliin. Tämä havainto antoi meille aavistuksen, mitenkä tulevaisuudessa tulee olemaan vielä tuhatkertaa mahtavampaa, kun oikein osataan tätä puolta toteuttaa. [- -] Tällaiset soitto-esitykset muistuttavat mieleen niitä esoterisia ja maagillisia kokouksia, joita oli vanhalla Atlantis-mantereella.”
Maria Petterssonin kertomana Ida Moberg -luvun ingressissä nämä tapahtuvat menevät näin:
”Suomen Teosofisen Seuran perustamisjuhlaan on saapunut yli 500 ihmistä. Lavalle nousee teosofeista koostuva kuoro, jota säestävät Helsingin filharmonisen orkesterin teosofijäsenet. Kuoroa johtaa säveltäjä Ida Moberg, joka säveltää usein teosofian oppien mukaan. Suomen Teosofisen Seuran vuosikertomuksessa kirjailija Väinö Valvanne kirjoittaa näin: ”Esiintyjät ovat teosofisen hengen täyttämiä ja panevat korkeampia astraalisia värähtelyjä liikkeelle, vuodattaessaan sielunsa ulos säveliin. Tällaiset soittoesitykset muistuttavat mieleen niitä esoterisia ja maagillisia kokouksia, joita oli vanhalla Atlantis-mantereella.”
Minun nähdäkseni näissä teksteissä on aika paljon eroa ja yksittäiset sanat eivät ole mitään teoksia. Ne voivat olla tavaramerkkejä, esimerkiksi Pepsi tai Lego, mutta niitäkin saa journalistisessa ja tieteellisessä tekstissä käsitellä. Ainoa kohta, jossa on suoraan lainattu jotain, on tuo Valvanteen teksti.
Muutoin Pettersson kertoo samat faktat, jotka kerrotaan Musiikissa salatietona, mutta faktoilla ei ole mitään tekijänoikeutta. Eikä toisen paljastamien ja julkaisemien faktojen kertominen missään tapauksessa ole plagiointia. Toki on kohteliasta, että Pettersson laittaa tuon yksittäisen artikkelin suoraan lähteeksi.
Lähes kaikki 37 ”plagioinnista” ovat samanlaisia: yksittäisiä sanoja tai sanapareja, kuten ”Esoteerisissa liikkeissä”, ”sävelsi”, ”yksinomaan”, ”Teosofisen sekakuoron”, ”musiikkia”, ”on runollinen elämäkerta”, ”Sibelius”, ”henkistä kehitystä”, ”sekakuorolle, jousiorkesterille ja uruille” ja niin edelleen.
Joukossa on kuitenkin myös yksi kokonainen lause, joka samanlainen molemmissa artikkeleissa. Katsotaan sitä tarkemmin. Seuraava lause on siis identtinen.
”Suomen Teosofiseen Seuraan kuuluivat esimerkiksi Oskar Merikanto, Ida Moberg, Erkki Melartin, Axel von Kothen, Emil Kauppi, Leevi Madetoja ja Frida Sergejeff.”
Nyt on pakko sanoa, että aika vähän on villoja plagiaattiväitteessä tältä kohdin.
Kansallisbiografia
Toinen väitetty plagioinnin kohde on Välimäen Kansallisbiografiaan kirjoittama artikkeli Ida Mobergista.
Ensimmäisiä ”plagiointeja” ovat tavat kuvata Anna Blomqvistia ”merkittäväksi laulupedagogiksi”, Anna Ingmania ”musiikkikriitikoksi” ja Maikki Fribergiä ”naisasianaiseksi”. Minusta tämä ei ole plagiointia nähnytkään. Jos taiteiden tutkimuksen apulaisprofessori ilmoittaa, että Blomqvist on merkittävä laulupedagogi, niin sillä mennään.
Löytyykö täältä kokonaisia lausepareja? Kyllä, yksi. Mennään siihen lopuksi. Mutta nämä seuraavat ovat niin lähellä, että tarkastellaan niitä ensin.
Välimäki kirjoittaa: ”Pariskunta eli yhdessä 43 vuotta, Kochin kuolemaan saakka.”
Pettersson kirjoittaa: ”Moberg ja Koch elivät yhdessä 43 vuotta, Kochin kuolemaan saakka.”
Välimäki kirjoittaa: ”Kochin kuoleman (1927) jälkeen Mobergista huolehti hänen ystävänsä, opettaja ja antroposofi Thyra Albrecht (1875-1959), jonka luona hän asui loppuelämänsä.”
Pettersson kirjoittaa: ”Puolison kuoleman jälkeen 70-vuotiaasta Mobergista huolehti hänen ystävänsä, opettaja ja antroposofi Thyra Albrecht (1875-1959), jonka luona hän asui loppuelämänsä.”
Välimäki kirjoittaa: ”hän oli ensimmäisiä perusteellisen kapellimestarikoulutuksen modernissa konservatoriossa saaneita suomalaismuusikoita.”
Pettersson kirjoittaa: ”Hän oli myös ensimmäisiä perusteellisen kapellimestarikoulutuksen modernissa konservatoriossa saaneita suomalaismuusikoita.”
Välimäki kirjoittaa: ”Moberg johti orkesteria julkisessa konsertissa vain muutaman kerran elämänsä aikana.”
Pettersson kirjoittaa: ”Hän johti orkesteria julkisessa konsertissa vain muutaman kerran elämässään.”
Ovatko nämä lauseet plagiointia eli ”toisen kirjoittaman tekstin esittämistä omana”? Minusta ei. Niissä vain todetaan samat asiat, mitkä Välimäkikin toteaa. Välimäen muotoilu on kuivan toteavaa eikä näissä lauseissa ylity teoskynnys. Välimäen Kansallisbiografia-artikkeli on merkitty artikkelin lähdeluetteloon.
Entä se yksi täysin samanlainen lause?
”Päätyönään hän kuitenkin piti säveltämistä.”
Tähänkö se jäi?
Selma Kajanus
Kolmas väitetyn plagioinnin kohde on Nuppu Koivisto-Kaasikin kirjoittama Kansallisbiografia-artikkeli Selma Kajanuksesta.
Samantapaisia lauseita on yksi:
Koivisto kirjoittaa: ”Hän kävi erikoisluvalla kuuntelemassa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston luentoja muun muassa sosiologiasta, ranskalaisesta kirjallisuudest ja tähtitieteestä. Erityisen innostunut Kajanus oli geologiasta ja mineralogiasta, jonka approbaturin hän tentti 54-vuotiaana.”
Pettersson kirjoittaa: ”Kajanus sai erikoisluvan käydä kuuntelemassa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston luentoja muun muassa sosiologiasta, ranskalaisesta kirjallisuudesta ja tähtitieteestä, mutta erityisen kiinnostunut Kajanus oli geologiasta ja mineralogiasta.”
Jälleen, Pettersson on artikkelissaan kertonut saman asian kuin yksi lähdeteksteistään. Kuten on tarkoituskin.
Säveltäjäkuva
Neljäs vertailtava teksti on Helena Holsti-Setälän gradu Ida Moberg (1859-1947): Aatteellisen naisen säveltäjäkuva.
Holsti-Setälä: ”Kaikki soittimet piano lukuun ottamatta on noudettu Steinerin mukaan henkisestä maailmasta.”
Pettersson: ”Rudolf Steinerin mukaan kaikki soittimet piano lukuun ottamatta on noudettu henkisestä maailmasta.”
Tässä siis Holsti-Setälä lainaa Rudolf Steineria. Ja Pettersson toistaa tämän lainauksen. Ovatko molemmat plagioineet Steineria?
Samanlaiset virkkeet kuuluvat näin: Holsti-Setälä: ”Moberg on itse kuvaillut vanhempiaan seuraavasti: ”Isäni Alexander Moberg oli pitkä ja komea puuseppä Helsingissä. Hänen vaimonsa oli harvinaisen ahkera, pieni, lihava vaaleaverikkö.” (Moberg 1945, 227.)”
Pettersson: ”Moberg kuvailee perhettään näin. ”Isäni Alexander Moberg oli pitkä ja komea puuseppä Helsingissä. Hänen vaimonsa oli harvinaisen ahkera, pieni, lihava vaaleaverikkö.””
Eli on siis jälleen toistettu lainaus. Mitä ihmeen plagiointia se on?
Ja:
Holsti-Setälä kirjoittaa: ”Aiemman maailman ihmiset olisivat Steinerin mukaan voineet kuvailla musiikin syvemmän olemuksen kokemusta näin: Ihminen ottaa maailman kokemisensa tietyssä määrin kosmoksesta ja yhdistää sen sitten eetteriruumiiseensa. Muinoin hänen tärkein maailmanelämyksensä oli sellainen [- -], että se vaikutti häneen välittömästi ja hän saattoi sanoa: sävelten maailma vetää välittömästi minuuteni ja astraalisen ruumiini ulos fyysisestä ja eteerisestä ruumiistani. Liikutan maallista olemassaoloani jumalallis-henkisen maailman mukana, ja sävelet soivat jonakin sellaisena, jonka siivillä jumalat vaeltavat kautta maailman. Tämän aaltoilun koen kokiessani sävelen.”
Maria Pettersson kirjoittaa: Ne kuulostavat esimerkiksi tältä: ”Ihminen ottaa maailman kokemisensa tietyssä määrin kosmoksesta ja yhdistää sen sitten eetteriruumiiseensa. Muinoin hänen tärkein maailmanelämyksensä oli sellainen […], että se vaikutti häneen välittömästi ja hän saattoi sanoa: sävelten maailma vetää välittömästi minuuteni ja astraalisen ruumiini ulos fyysisestä ja eteerisestä ruumiistani. Liikutan maallista olemassaoloani jumalallis-henkisen maailman mukana, ja sävelet soivat jonakin sellaisena, jonka siivillä jumalat vaeltavat kautta maailman. Tämän aaltoilun koen kokiessani sävelen.”
Kirjoittajien johdatus Steiner-lainaukseen on aivan erilainen, lainaus tietenkin samanlainen. Tutkijat ovat kirjoittaneet vielä pienen lisäyksen taulukkoonsa: [HUOM. Mukaan on kopioitu mukaan jopa lainauksen poisto […], mikä paljastaa, että kyseessä on Holsti-Setälän eikä Steinerin tekstin kopiointi.]
Nyt jäitä hattuun, Holsti-Setälä. On päivänselvää, että Pettersson on käyttänyt lähteitä tekstissään. Hän ei ole käynyt tutkimassa arkistoja ja Mobergin kirjeenvaihtoa ja Steinerin koko tuotantoa siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen kirjansa ei ole tieteellistä tutkimusta. Gradu on. Musiikki salatietona on.
Populaarin tietokirjan tarkoitus ei ole paljastaa uutta tieteellistä tietoa vaan kertoa jo tiedettyä sellaiselle yleisölle, jota aiemmat julkaisut eivät ole tavoittaneet. Ja koska minulla on molemmat kirjat tässä edessäni, voin sanoa, että Uuden etsijät ei ole helppolukuinen joululahjakirja. Se on tieteellistä tutkimusta. Ansiokasta ja tärkeää. Mutta ei populaaria.
Lopuksi
Toivon historian tutkijoille lisää arvostusta ja rahoitusta ja aikaa päätyöhönsä. Toivon myös tietokirjailijoille työrauhaa ja kaikille ymmärrystä siitä, että tietokirja ei yleensä ole tieteellistä tutkimusta. Ja että julkaistu tieto on kaikille vapaata. Ja ihmiset lukekoot jännistä naisista kaikista mahdollisista kirjoista.
Pientä pohdintaa: Kun Ylilaudan freelance-trollit veivät #jauhojengi’llä mediaa ja kansan pulssia 6-0, niin miten paljon meillä on resilienssiä kuukausipalkkaisten trollien ja propagandistien hybridioperaatioiden edessä?
Mitä esimerkiksi Ukraina, Venäjä, NATO, Kiina, Israel, USA, Amazon, Apple ja Google tahtovat meiltä? Ja miten monta trollia/kolumnistia/influensseria/tiedottajaa on värvätty toteuttamaan tätä tahtoa juuri Suomessa? Varmasti jokaisella taholla yli yksi, joillain kymmeniä.
Toteuttavatko he sitä juuri nyt?
Ovatko he toteuttaneet sitä jo aikaisemmin?
Onko kansalaismielipiteessä jonkin asian suhteen tapahtunut jotain jyrkkiä muutoksia viimeisen, sanotaan vaikka kymmenen vuoden aikana? Miten paljon hybridivaikuttamisella on osaa tähän?
Menisi salaliittoteoriaksi lähteä pohtimaan, onko jokin yksittäinen poliitikon ero, Suomen suhde toiseen maahan/valtioon/järjestöön, vaalitulos tai laki seurausta hybridivaikuttamisesta. Mutta jotkin melko varmasti ovat.
Toimitusten tehtävä olisi olla äärimmäisen tarkkoja siinä, että media toimisi riippumattomasti, päätösvaltaa ei luovutettaisi toimitusten ulkopuolelle (”uutisoimme tästä koska se nousi keskusteluun”) ja että väitteet lähteistettäisiin kunnolla.
Nyt minusta vaikuttaa siltä, että näin ei ole. Siis lainkaan. Kuka tahansa kaveriporukka tai vihamielinen toimija voi saada jonkin aiheen trendaamaan Twitterissä ja sitten alati kovenevassa uutiskilpailussa siitä onkin jo pakko uutisoida.
Tälle pitää laittaa stoppi. Media voi itse päättää onko neljäs valtiomahti media vai suurvaltojen ja suuryhtiöiden trollitehtaat.
Ensimmäinen askel olisi tutkia, miten hybridivaikuttaminen on jo vaikuttanut median aiheiden ja näkökulmien valintaan.
Olen ihmetellyt, miksi minun pitää somessa tehdä selvityksiä Helsingin palkkakaaoksesta, kun se olisi median tehtävä. Nyt media tekee tehtäväänsä! Tuoreessa Iltalehden artikkelissa toimittaja Onni Kari haastattelee useita asianosaisia. Luetaanpa se tarkasti!
Otsikko: ”Helsingin palkanmaksu kaaoksessa – pormestari Singaporessa, kansliapäällikkö osti miljoonilla konsulttiapua”
Okei, näyttää aika pahalta. Mutta toisaalta, tilanne on juuri tuo.
Aiheena ovat muun muassa kansliapäällikkö Sami Sarvilinnan tilaus konsulttiyhtiö Deloittelle, pormestari Juhana Vartiaisen prioriteetit, valtuutettu Veronika Honkasalon esittämä kritiikki ja entisen talousjohtaja Ulla Kukkosen siirtyminen Sarastian liiketoimintajohtajaksi.
Kaiken pohjalla on siis tämä:
”Tuhannet kaupungin työntekijät ovat saaneet virheellisiä palkkoja tai jääneet palkatta. … Sunnuntaina HS uutisoi kaupungin laiminlyöneen laillisen velvollisuutensa ilmoittaa palkkatietoja tulorekisteriin.”
Deloitte
”Konsulttiyhtiö Deloittelle on maksettu tähän mennessä yli kolme miljoonaa euroa palkanmaksusotkun selvittämiseksi.
Viimeisestä 1,8 miljoonan hankinnasta päätti yksin kansliapäällikkö Sarvilinna heinäkuussa.” Summat on isoja, mutta toisaalta vain 77 euroa per Hgin työntekijä.
Mielestäni ei siis sinänsä olisi ongelmallista käyttää tuon verran rahaa asian ratkaisemiseen, jos asia sillä ratkeaisi. Deloitten 1,2 miljoonaa tuli kuitenkin jo ennen kuin kaikki meni pieleen, joten maksettiinko heille ensin ongelmien aiheuttamisesta ja nyt niiden korjaamisesta?
Takaisin Iltalehden juttuun: ”Kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo ihmettelee, miksi hankintaa ei tuotu kaupunginhallitukseen.
– Se on sen kokoluokan summa, että on ollut tapana tuoda näin isot hankinnat kaupunginhallituksen tietoon vähintään.”
”Outoa on sekin, että on tehty päätös suorahankinnasta ja sitten se sopimus tehdään vasta myöhemmin, Honkasalo sanoo Iltalehdelle.” Tämä ei ihan auennut artikkelista, mutta kaupungin päätösasiakirjoista selviää tällaista: ”Kansliapäällikkö päätti hyväksyä Deloitte Consulting Oy:n (0555345-6) tarjouksen Palkkahallinnon tuen vakauttamisen ja kehittämisen palvelun tuottamisesta ajalle 8/2022-5/2023. Hankintasopimus sopijapuolten välillä syntyy vasta myöhemmin erikseen allekirjoitettavalla sopimuksella.” Kuulostaa kieltämättä omituiselta, että rahaa maksetaan, mutta ei vielä tiedetä, että mitä sillä saadaan.
”Sarvilinna ei tarkenna Iltalehdelle miksi päätti ostaa Deloittelta konsultointiapua, vaan kehottaa perehtymään hankintailmoitukseen.” Voitaisiinko sopia, että kunnes Helsingin palkkakaaos on korjattu, pormestarit, kansliapäälliköt ja muut vastuulliset vastaavat kysymyksiin?
Deloitten kanssa hankinnasta sopinut henkilöstöjohtaja Nina Gros kertoo IL:lle mailitse: ”– Lisätuki suunnataan erityisesti palkkavirheiden tunnistamiseen ja estämiseen, tilannekuvan kokoamiseen ja raportointiin sekä virheiden juurisyiden selvittämiseen.”
Kiitos selkeästä vastauksesta, Nina Gros! Ja vaikuttaa siltä, että tässä pyritään ratkaisemaan ongelmaa juuri niin kuin pitääkin.
(Toki se olisi silti pitänyt tuoda kaupunginhallitukseen, mutta kuitenkin.)
Honkasalo jatkaa: ”Deloitte on ollut itse mukana Espoossa ja Helsingissä auttamassa ottamaan käyttöön tätä Sarastian järjestelmää. Samalle firmalle on ikään kuin avoin shekki, että ollaan riippuvaisia siitä, koska muita firmoja ei ole, jotka tätä järjestelmää tuntisivat yhtä hyvin.”
Tältä se kieltämättä vaikuttaa ja se on kyllä erittäin ongelmallista.
Mutta ei tämä tähän lopu! Tänään kävi ilmi, että koska kansliapäällikkö teki kahden miljoonan konsulttipäätöksen kaupunginhallituksen kesäloman alussa, kaupunginhallitus ei voi enää elokuussa ensimmäisessä istunnossaan ottaa ”vanhaa” asiaa käsittelyyn. Oliko ajankohta sattumaa? Toivottavasti saamme lukea siitä jatkoartikkelista, jossa Onni Kari tai joku muu toimittaja pureutuu vielä tarkemmin Deloitten osaan tässä saagassa.
Kukkonen
Sitten siirrytään Ulla Kukkoseen: ”Sosiaalisessa mediassa on esitetty, että palkanlaskentaa hoitavan Talpan toimitusjohtaja Ulla Kukkonen olisi osittain vastuussa Sarastian järjestelmään siirtymisestä. Maaliskuun alussa Kukkonen siirtyi Sarastian liiketoimintajohtajaksi.”
Sosiaalisessa mediassa on esitetty = Minä olen esittänyt. Noin viisisataa retweettiä tarkoittaa, että on tämän aika moni nähnyt, selvästi myös Onni Kari. Pyysin tuolloin, että joku media tarttuisi aiheeseen ja nyt näin tapahtui. Kiitos!
”Kukkonen aloitti syyskuussa 2020 Talpassa. Päätös Sarastian järjestelmään siirtymisestä tehtiin marraskuussa 2020 kaupunginhallituksessa.
Kukkosen mukaan julkisuudessa on ollut ”aika paljon paskaa liittyen minuun”.”
Noh, #sorisiitä, mutta sinun aikanasi tuo päätös tehtiin.
”Kun mut valittiin loppuvuodesta [Sarastiaan], jättäydyin pois ohjausryhmätyöskentelystä. En halunnut, että tulee missään tapauksessa sellaista puhetta, että mulla olisi jokin päätöseturistiriita mihinkään asioihin, Kukkonen sanoo.”
Voikohan tämän tarkistaa pöytäkirjoista?
”Digitalisaatiojohtaja Rusaman mukaan Kukkosen rooli Sarastian järjestelmän valinnassa ei ollut merkittävä.”
Pian päästäänkin Rusamaan. Jos palkanlaskentaa hoitavan yksikön johtajalla EI ollut merkittävää roolia omalla tontillaan niin Rusamalla ainakin oli.
Pormestari
”Pormestari Vartiaista on syytetty johtajuuden puuttumisesta kriisin keskellä. Elokuun alussa hän on ollut työmatkalla Singaporessa. Heinäkuussa pormestari oli viikon työmatkalla New Yorkissa.”
Pormestari ja Sarvilinna käyttävät kaupungissa korkeinta operatiivista valtaa.
En sano, että pormestari ei saisi tehdä mitään muita asioita, mutta minusta tässä kohtaa olisi pitänyt julistaa punainen hälytys, kääriä hihat, vaatia päitä pölkylle ja ilmoittaa, että omaa palkkaa ei nosteta ennen kuin asia on hoidettu.
Mutta aika hiljaista on ollut.
Valtuutettu Veronika Honkasalo ilmaisee Iltalehden jutussa saman asian näin:
”Koko vyyhdissä on johtajuus hukassa. Ihmettelen sitä, että Vartiainen on niin niukkasanaisesti tätä kommentoinut julkisuudessa.”
Ja apulaispormestari Nasima Razmyar Twitterissä näin, mitä Iltalehtikin lainaa:
”Tilanne on karsea ja pyynnöistä huolimatta poliittinen johto ei ole saanut virkajohdolta riittävän selkeitä vastauksia tai sitoutuneisuutta ongelman välittömään ratkaisemiseen.”
Digijohtaja Rusama
”Honkasalo kertoo, että kaupunginhallituksen päätös Sarastian järjestelmän käyttöönotosta tehtiin 2020 ilman poliittista keskustelua.
– Se on ollut sellainen tekninen asia, jota ei ole sen kummemmin avattu.”
Samaa on sanonut minulle moni muu tuolloinen kaupunginhallituksen jäsen.
”Valmistelutyön Sarastian palkanlaskentajärjestelmään siirtymiseksi tekivät Helsingin kaupungin digitalisaatioyksikkö ja henkilöstöosasto.”
No niin. Näitä yksiköitä johtivat ja johtavat digijohtaja Mikko Rusama ja henkilöstöjohtaja Nina Gros.
”– Varmasti on aliarvioitu se vaikeus, mikä näin isossa organisaatiossa on, kun siirrytään uuteen HR-järjestelmään ja toimintamalliin, digitalisaatiojohtaja Rusama sanoo.”
”On aliarvioitu se vaikeus” on siis suomeksi ”Minä luulin että se olisi helpompaa.”
”– 95 prosenttia palkoista menee oikein, mutta sitten siellä on tietty osa palkoista, joka on mennyt pieleen ja se on aiheuttanut tosi paljon ongelmia, hän jatkaa.”
Eikö tätä samaa selitystä käyttänyt ahdistelusta syytetty kansanedustaja? ”95 prosenttia naisista ei ole tullut minun lähentelemäkseni.”
Rusaman muut vastaukset toistavat tätä samaa eri sanoin: Sillä on pystytty maksamaan palkkoja myös oikein.
Ihan kiva.
Sarastian toimari
”Sarastian toimitusjohtaja Mika Kantola puolustaa järjestelmäänsä.
– Järjestelmä laskee palkat oikein. Järjestelmä ei laske palkkoja väärin, vaan se laskee juuri niin, kuin tiedot järjestelmään on toimitettu, Kantola sanoo Iltalehdelle.”
Mahdollisesti näin, mutta ei kyllä kovin vahva puolustus silloinkaan.
Jos järjestelmä on sellainen, että mitä ilmeisimmin 5% tiedoista merkitään siihen väärin, ei voi sanoa, että järjestelmä tai sen toimittaja olisivat moitteettomia. Joko sen käyttöliittymä on surkea tai sen käytössä ei ole koulutettu riittävästi.
Lisäksi järjestelmä voi myös korjata virheitä. (Esimerkiksi palkan 1400.00€ voisi muokata 1400,00€:ksi.)
Ja jos esimerkiksi palkkatietoja ei ole lähetetty verottajalle, miksi järjestelmä päästää tämän läpi?
Tässä olisi varmasti paljon purettavaa medialle.
”Muutamat palkka-ajot ovat kuitenkin kestäneet yli 30 tuntia, Kantola kertoo. – Siellä palkka-aineistossa virheiden määrä on ollut niin suuri, että se on aiheuttanut tähän ajon kestoon niitä ongelmia. Sen kanssa tehdään töitä, jotta ongelma saadaan ratkaistua, Kantola sanoo.”
Tämä on ihan silkkaa potaskaa ja sen ymmärtää tällainen tietojenkäsittelytieteen drop-outkin. Kun normaali kotitietokone pystyy laskemaan miljardeja laskutoimituksia sekunnissa, ei ole mitenkään mahdollista, että 39 000 ihmisen palkanlasku kestäisi kolmekymmentä TUNTIA!
Tämän jurnutuksen selittäminen sillä, että käyttäjät ovat syöttäneet sinne virheellistä dataa on myös täysin älytön. Virhesyöte voisi johtaa siihen, että systeemi joutuisi johonkin loputtomaan luuppiin. Mutta nythän se johtaa siihen, että palkat maksetaan päin honkia.
Huh.
Iso kiitos Iltalehdelle ja Onni Karille tähän asiaan puuttumisesta. En vieläkään ymmärrä, miksei siitä puhuta enempää mediassa ja erityisesti miksi asiasta vastuulliset eivät kommentoi sitä. Paljon avoimia kysymyksiä jäi vielä, toivottavasti niihinkin saadaan vastauksia.
Mike Pohjola on kirjailija, käsikirjoittaja, pelisuunnittelija ja yrittäjä. Hän toimii Helsingin kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtajana kaudella 2022-2025.
Musta tuntuu 