Kissa hiirelle räätälinä

Olipa kerran valtava kissa, joka halusi oikein kovasti Suomen hallitukseen. Vaikka kissa ja sen kaveri mesimäyrä olivat häikäilemättömiä saalistajia, eivät ne pystyneet yksin muodostamaan hallitusta. Niinpä niiden oli pyydettävä hiiri sinne mukaan.

– Tuleppa meille hallitukseen, sanoi kissa hiirelle.

– Hyvää päivää, herra kissa ja rouva mesimäyrä, vikisi hiiri peloissaan. – Minkälaista hallitusta olitte ajatellut?

– Älä sinä siitä huoli, mesimäyrä ärjäisi. – Tuletko vai et? Syödä sinut pitäisi.

Hiiri keräsi kaiken rohkeutensa ja ääni väristen sanoi: – Haluan, että teette minulle rasisminvastaisen ohjelman.

Mesimäyrä ja kissa hymyilivät ovelasti. – Ai oikein ohjelman? Kyllä me sinulle ohjelma tehdään.

Ja niin hiiri tuli samaan hallitukseen kissan ja mesimäyrän kanssa. Olipa mukana ristilukkikin, joka kutoi omia verkkojaan nurkassa eikä sanonut mitään.

Hallitus alkoi tehdä päätöksiään, joissa kaikkien saaliseläinten käsketään suoraan marssia saalistajien suihin.

– Ei kai hiiriä lasketa saaliseläimiksi? uteli hiiri.

– Ei tietenkään, kissa sanoi. – Tehän olette hurjia metsästäjiä.

– Ai niinhän me olemmekin, hiiri vakuutteli itselleen. – Mutta entäs se rasisminvastainen ohjelma?

– Ai mikä? kissa kysyi kuin ei olisi siitä koskaan kuullutkaan.

– No me sovimme, että hallitus tekisi rasisminvastaisen ohjelman.

– Tehdään, tehdään, kun keritään, kissa maukaisi.

Silloin hiiri veti syvään henkeä ja piipitti: – Minä lähden pois tästä hallituksesta, jos me emme heti tee sitä ohjelmaa! Ja sitten mitään hallitusta ei enää ole lainkaan!

Sitä kissa ei voinut sietää vaan joutui lupaamaan, että hän tekee sen heti huomiseksi.

Mesimäyrä ei siitä tykännyt. – Kai sinä ymmärrät, että me emme halua mitään rasisminvastaista ohjelmaa, se sanoi kissalle.

Kissa vain nyökytteli, sillä se olisi jo halunnut pakottaa herkulliset puput ja linnunpoikaset suoraan sen omaan suuhun.

Kissa oli pulassa. Se oli nimittäin tehnyt vaaliohjelmia ja hallitusohjelmia ja leikkausohjelmia, mutta ei koskaan mitään rasisminvastaista ohjelmaa. Se otti ison kangaspalan ja alkoi siitä leikkailemaan rasisminvastaisen ohjelman kokoista palaa, mutta leikkasikin heti liian paljon. Kissa ihmetteli itsekin, mitä se nyt keksisi.

Tuli aamu ja hiiri tuli innoissaan katsomaan, mitä kissa oli saanut aikaan.

– Missä rasisminvastainen ohjelmani on? kysyi hiiri.

Kissa katseli muualle ja sanoi:

– Hallitusohjelmassa ei ole mitään rasistista ja syrjivää.

– Mutta entä se rasisminvastainen ohjelma?

– Ei tullutkaan rasisminvastaista ohjelmaa, kissa myönsi. – Tuleekin tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa.

– Koska se on valmis?

– Tule huomenna uudestaan.

Niin hiiri lähti ja kissa jäi leikkailemaan kangaspalaa itsekseen.

Mesimäyrä kiipesi kissan ompelupöydälle ja muistutti, että itse asiassa pahinta syrjintää Suomessa kokevat mesimäyrät. Ja että ihmisryhmiin kohdistuva syrjintä ei ole rasismia lainkaan.

– Irtisanoudun rasismista sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty, mesimäyrä tokaisi poistuessaan.

Kissa jäi leikkailemaan kangasta ja leikkasi taas aivan liian ison palan pois.

Seuraavana päivänä hiiri tuli jälleen katsomaan kissan aikaansaannoksia.

– Missä se on se tiedonanto yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa? hiiri kysyi.

– Ei tullutkaan tiedonantoa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa, kissa vastasi. – Tuleekin rasismitiedonanto.

– Tuleeko siihen jotain lakimuutoksia?

– Ei, naukaisi kissa.

– Sisältyykö siihen jokin toimintasuunnitelma?

– Ei.

– Onko siinä itse asiassa mitään konkreettista?

– Ei.

Hiiri piteli rasismitiedonantoa hetken ja koetti sitä ylleen. Eihän se rasisminvastainen ohjelma ollut eikä liivikään, eikä hiiri voisi sitä mitenkään hyväksyä.

Pieni hiiri katsoi valtavan kissan teräviä hampaita. Takaansa se kuuli mesimäyrän nälkäisen huohotuksen ja haistoi petojen kiukun. Hiiri tunsi itsensä todella pieneksi ja vähäpätöiseksi.

– Tämä on hyvä, piipitti hiiri peloissaan. – Meillä on todella hyvä hallitus.

– Me teemme itse asiassa varmasti enemmän kuin mikään hallitus ennen tätä, sanoi kissakin.

Mesimäyrä hymyili ilkeästi.

Ja niin siinä kävi, kun oli kissa hiirelle räätälinä. Sen pituinen se.

Kuva: DALL-E

Avoin kirje suomalaisille toimittajille

Arvon kotimainen media,

teette erittäin tärkeää työtä sananvapauden ja tiedonvälityksen parissa. Demokratiaa ei ole ilman vapaata mediaa.

Yhdessä asiassa journalistinen päätösvalta on kuitenkin jo pitkään ollut osittain toimitusten ulkopuolella: tavassa puhua äärioikeistosta Suomessa. Ymmärrän syytkin: Aihe on liukas kuin ankerias ja siitä on vaikea saada otetta. Ja ne, jotka saavat, maalitetaan somessa ja uhkaillaan, kunnes he ovat mieluummin hiljaa.

Monet toimittajat eivät halua tämän vuoksi asiaan tarttuakaan. On helpompi ajatella, että ei Suomessa mitään äärioikeistoa olekaan. Ja jos onkin, ei kovin paljoa. Ja jos onkin, eivät ne kovin paha uhka ole. Kun sitten tulee ilmeiseksi, että Suomessa on paljon ja vaarallista äärioikeistoa, ei asialle oikeastaan voi tehdä enää mitään. Sitten voikin sanoa, että kyllähän kaikki nämä asiat tietävät, ei niissä ole mitään uutisoitavaa.

Näin äärioikeisto voi levitä ja kasvaa ilman, että sitä voi mediaa seuraamalla juuri huomata. (Somesta sen kyllä huomaa.)

Natsimarsseja voikin kutsua kansallismielisiksi soihtukulkueiksi. Äärioikeistolaisista voi tehdä sympaattisia parisuhdejuttuja.

Media ei tutkinut Junnilaa

Viime viikolla elinkeinoministeri Vilhelm Junnilasta paljastui jatkuvasti erilaisia kytköksiä äärioikeistoon. Niitä ei kuitenkaan skuupannut Yle tai Helsingin Sanomat tai mikään muukaan isoja resursseja ja suurta toimituskuntaa käyttävä media.

Paljastukset olivat yksittäisten aktivistien ansiota. Me tutkimme Junnilan somekäytöstä, googlettelimme aikajanoja, kävimme läpi eduskunnan pöytäkirjoja ja kirjauduimme Hommaforumille. Me kirjoitimme näistä yhteenvetoja, teimme meemejä ja osallistuimme keskusteluun.

Vasta tämän jälkeen mediat tarttuivat ”sosiaalisessa mediassa nousseeseen kohuun”, joskus unohtaen mainita uutisten alkuperäiset lähteet kokonaan.

Toimituksissa on kesälläkin runsaasti resursseja verrattuna vapaa- tai työaikaansa arkistojen kaivellulle omistaviin yksittäisiin aktivisteihin. Iso sanomalehti olisi hyvin voinut laittaa yhden kesätoimittajan käymään läpi kaikki Junnilan puheet Eduskunnassa. Ja sen voisi esimerkiksi tänään tehdä Leena Merelle, Mari Rantaselle, Riikka Purralle, Ville Taviolle tai Jussi Halla-aholle. Mitähän sieltä löytyisi?

Ei kai vain vahvoja todisteita äärioikeistolaisiin salaliittoteorioihin uskomisesta ja niiden levittämisestä?

Entäpä, jos toimituksissa otettaisiin ruutukaappauksia edustajien ja ministereiden someprofiileista, tutkittaisiin kirjoituksia Hommaforumilla, Ylilaudalla ja muilla foorumeilla tai haettaisiin arkistoista vanhoja paperilehtiä ja vaalimainoksia?

Tämä olisi journalismia. Sen sijaan journalismia ei ole tämä: ”XXX (ps), oletteko äärioikeistolainen?” ”En ole.” ”Kiitos haastattelusta.” Ja sen jälkeen otsikko: XXX kiistää olevansa äärioikeistolainen. No totta kai kiistää. Selvittäkää, onko hän sellainen vai ei.

Mari Rantasen, Leena Meren, Riikka Purran, Ville Tavion ja Jussi Halla-ahon sitoutumista rasistisiin salaliittoteorioihin on käsitelty tasolla ”he kiistävät uskovansa salaliittoihin”. Kuka ei kiistäisi? He väittävät vain lukeneensa puolueettomia faktoja, kuten kuka tahansa salaliittoihin uskova. Heistä jokainen on noussut Eduskuntaan nimenomaan näiden salaliittoteorioiden avulla aivan avoimesti löydettävien kirjoitustensa avulla. Miksi tätä ei voi sanoa ääneen?

Ainakin Rantanen ja Meri ovat Junnilan eron jälkeen piilottaneet Facebook-postauksensa tehdäkseen heidän sanomistensa ja kirjoitustensa tutkimisen vaikeammaksi. Syy lienee ilmeinen. Ja seurauksen pitäisi myös olla: Heidän sanomisiaan ja kirjoituksiaan on nyt tutkittava entistä suuremmalla innolla eivätkä itseään kunnioittavat toimitukset voi enää ulkoistaa sitä kansalaisaktiveisteille.

Samoin toimitusten on syytä kouluttautua tunnistamaan äärioikeistolaiset symbolit ja puhumisen tavat. Kaiken voi kiistää tai esittää vitsinä. Somessa taas keskustelua mielellään hämärtää esimerkiksi pyytämällä määrittelemään kaikki käytetyt sanat, esittämällä täysin poskettomia väitteitä joita toinen joutuu sitten ampumaan alas tai floodaamalla kommenttikentät anonyymitileiltä tulevalla trollailulla. Näihin ei pidä tarttua, ne pitää estää.

Moni voi yllättyä siitäkin, että Hommaforumilta on iso lista ”standardiargumentteja” (kuten Suomi on aina ollut monikulttuurinen tai Kyllä suomalaisetkin syyllistyvät rikoksiin tai Maahanmuutolla paikataan työvoimapulaa) ja niihin valmiiksi kirjoitettuja standardivastauksia, joita copy-pasteamalla vähemmänkin sulavasanainen kommentoija pystyy esittämään keskustelua, kun tarkoituksena on vain tuhlata toisten aikaa.

Ei ollut tietenkään suuri askel siirtyä tästä kokonaan automatisoituun systeemiin, jossa botit tai tekoälyt postaavat näitä valmiita vastauksia tai pelkkiä trollaavia meemikuvia

Perussuomalaiset ovat äärioikeistoa

Kun Perussuomalaisten jäsenistöä osallistui Soldiers of Odinin ja Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa ”kesäleirille”, jossa ammuttiin Antti Rinteen hallituksen ministereiden kuvia, media tyytyi siihen, että yksi PS:n jäsen sai puoluehallitukselta varoituksen. Puoluesihteeri ei suostunut kertomaan, kuka tämä jäsen oli, eikä media kysynyt edes, eikö tämä ole syy erottamiseen. Ei ollut vaan tällaista väkeä vaikuttaa siis yhä Perussuomalaisissa puoluejohdon siunauksella.

Puoluehallitukseen kuuluivat nykyiset ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Ville Tavio, Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho, europarlamentaarikko Laura Huhtasaari, kansanedustaja Juho Eerola, Riikka Purran valtiosihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, puolueen järjestösihteeri Marko Koskinen, sekä joukko kuntapoliitikkoja.

11.5.2019 Helsinki, Puoluevaltuuston kokous, kuvassa Puoluehallitus. kuva Matti Matikainen

Tämä poppoo siis oli ainakin neljä vuotta sitten sitä mieltä, että Perussuomalaisten jäsenet voivat ammuskella toisten poliitikkojen kuvia.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi samassa puolueessa on vallalla ilmapiiri, jossa poliittisiin vastustajien ja riippumattoman median uhkailu ja maalittaminen on vähintäänkin sallittua ja pahimmillaan suositeltua ja koordinoitua.

Ei kukaan toimittaja tai aktivisti tietenkään halua joutua tällaisen toiminnan kohteeksi.

Maalittamisesta

Oikeusministeriö esitti viime vuoden lopulla, että maalittamisesta tehtäisiin rangaistavaa. Sitä se ei vielä ole, mutta vaarallista se on.

Ihmisoikeusliiton mukaan ”maalittamisella tarkoitetaan joukkoistettua ja järjestelmällistä häirintää, jonka tavoitteena on vaientaa kohteensa.” Tyypillisesti joku tunnettu henkilö nimeää kohteen sosiaalisessa mediassa ja kehottaa esimerkiksi lähettämään hänelle palautetta. Tällöin kohde on maalitettu ja tästä saattaa alkaa vihaviestien ja uhkailun kierre, jossa joskus jopa julkaistaan kohteen henkilökohtainen puhelinnumero tai kotiosoite, jolloin uhka ei jää pelkästään nettiin.

Tuomarit, syyttäjät, poliisit, kansalaisaktivistit, toimittajat ja tutkijat kertoivat lakiehdotuksen lausuntokierroksella maalittamisen lisääntyneen selkeästi.

Valtaosan lausunnonantajien mielestä maalittamisen kriminalisoinnille olisi yhteiskunnallinen tarve, sillä se vaikuttaa ihmisten halukkuuteen osallistua julkiseen keskusteluun ja pahimmillaan uhkaa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa. Medialiiton mukaan se vaientaa sekä toimittajia että vaikeuttaa haastateltavien löytämistä.

Tästä on siis kyse, kun Kokoomuksesta Perussuomalaisiin loikannut äärioikeistolainen kansanedustaja Wille Rydman suivaantuu Iltalehden artikkelista ja kirjoittaa:

”Kilpailu härskeimmän vihervasemmistolaisen agendajournalistin asemasta on Suomessa todella kova, mutta jo ensimmäinen kuukausi Iltalehden toimittajana on nostanut tämän Ida Erämaan ehdottomasti kärkisijoista kisaavien joukkoon.”

sekä:                                                       

”Iltalehteen äärimmäisen ps-vastaisia juttuja solkenaan kirjoittanut toimittaja Ida Erämaa TikTokissa. Hänen mukaansa usealla ministerillämme on ”natsitausta”. Tällaisessa vaihtoehtotodellisuudessa lehtimiehemme elävät. Ei ihme, että heidän juttunsa ovat sellaisia kuin ovat.”

Tätä kirjoitettaessa Rydmanin postauksilla on yhteensä lähes neljäsataa vastausta ja jakoa. Jälkimmäisestä postauksesta näkyi myös Erämaan TikTok-tunnus eli kannattajia usutetaan toimittajan sometilin perään.

Erämaan ”rikos” oli kirjoittaa Iltalehteen kolumni Perussuomalaisten äärioikeistokytköksistä:

”Perussuomalaisten ministereiden äärioikeistokytköksiä pulpahtelee esiin kuin tatteja sateella. On hälyttävää, että perussuomalaiset haluavat rajoittaa lehdistönvapautta, kun media tuo näitä kytköksiä esiin.”

Rydmanin jälkeen asiaan tarttui Sebastian Tynkkynen, joka kirjoitti näin:

”Ihmettelin, kun Iltalehdestä alkoi puskea ulos maanista ja täysin puolueellista juttua perussuomalaisista ja oikeistohallituksesta. Politiikan journalismin takana oli sama uusi nimi: Ida Erämaa. Kävin läpi hänen TikTokkinsa ja kävi ilmi, että kyseessä on pahimman luokan intersektionaalinen vihervassari, joka tekee myös lifestyleä meikki-influensserina. Hänen kynästään nyt lähtee Iltalehden politiikkaa käsitteleviä juttuja kansalle sisäistettäväksi. En tule kyllä antamaan haastatteluja kyseiselle aktivistille. Tervetuloa politiikkaan samalle viivalle yrittämään vaalien kautta läpi. Journalismi sen sijaan on tiedonvälitystä ja se on uskottavaa tasan niin kauan, kun sitä ei käytetä suojakuorena hyväksi oman agendan vyöryttämiseen. Niin ja vielä yksi juttu: kyseisen leidin kirjoittelua ei saisi arvostella tai journalismi on uhattuna. Justiinsa joo.”

Rydmanin postauksen jälkeen Erämaan hassuttelupäivitykseen TikTokissa on tullut tällaisia kommentteja:

”Sulla on vika työpäivä huomenna. Mieti, ei tartte pistää herätyskelloa koko kesänä. Onnea!”

”Uskotteko te itse oikeasi juttujanne? Tämäkin oli vissiin joku toimittaja.”

”Pidätkö itseäsi puolueettomana toimittajana? Kerrotko vielä ne Orpon hallituksen natsiministerit?”

”natsitausta? sä varmaan ymmärrät, että kunnianloukkauksesta voi joutua vastuuseen”

”Miten menee omasta mielestä tää journalistin puolueettomuus”

”Oletko ikinä, koskaan, milloinkaan kuullut siitä, että toimittajan pitäisi olla poliittisesti neutraali, eikä ajaa vasemmiston propagandaa?”

”Ehkä se natsitausta häviää kans aRVoStuKsElLa”

”Miten voi olla mahdollista että olet isossa mediassa töissä ja teet tämmöistä paskaa? No paskaa on suomen mediat muutenki”
”Voisitko kirjoitella neutraaleja uutisia ja kolumneja sinne Iltalehteen jatkossa?”

”Jaa,että sellainen puolueeton toimittaja…vasukkipaskahan se onkin..”

”Kerrohan ne kaikki natsit? Ymmärrätkö mikä ja mitä on natsi?”
”@iltalehti tällaisen ihmisen pidätte töissä vai????? Loppu se teidän lehden lukeminen, kun tuollainen sekopää kirjoittaa siellä”
”Sinun loppusi toimittajana häämöttää jo. Ei kukaan halua yhtä puolueellista toimittajaa riveihin kuin sinä, ei edes hesari.”

”Toivottavasti Venäjä tulee ja pelastaa Suomen nazeilta kuten nyt Ukrainassa tekee. Sitähän sä haluut”

”Sellainen toimittaja tämä (hymiö) natseja siellä ja täällä uliuli”

Vähemmän salonkikelpoisilla äärioikeistotileillä Erämaata nimitellään ”Iltalehden harjoittelevaksi natsinmetsästäjäksi”.

Median kunniaksi on sanottava, että monet toimittajat tulivat heti tuomitsemaan Tynkkysen maalittamisen ja puolustamaan Erämaata, joka tekee vain työtään. Heidän joukossaan Iltalehden uutispäällikkö. Maalittamisen mekanismit ja seuraukset on siis alettu tiedostaa.

Tällaista peliä siis pelaa Kokoomuksen, RKP:n ja KD:n hallituskumppani. Ja myös Kokoomuksen oma kansanedustaja Tere Sammallahti.

Pahiten Suomessa maalituksen kohteeksi on joutunut Putinin trolliarmeijasta kirjoittanut Jessikka Aro, joka joutui pakenenemaan ulkomaille välttyäkseen vainolta.

Tämä on se realiteetti, jos toimitukset, poliitikot ja me kansalaisaktivistit joudumme toimimaan. Se ei kuitenkaan voi olla syy käsitellä Perussuomalaisia silkkihansikkain. Se ei olisi saanut olla sitä alunperinkään, mutta viimeistään nyt siitä on luovuttava. Toimitusten on suojeltava omiaan, lisättävä turvatoimia, blokattava trollit ja jatkettava täysin tehoin totuuden selvittämistä ja julkaisemista.

Samalla meidän tavallisten ihmisten on vietävä maalittajat tilille ja suojeltava niitä, jotka joutuvat maalitetuksi.

Lopuksi

Me emme kansakuntana voi olla hiljaa, kun äärioikeisto kasvaa. Me emme kansakuntana voi olla hiljaa, kun meitä yritetään hiljentää. Emmekä me kansakuntana voi antaa vapaan mediamme pelätä hiljaa. Me puolustamme teitä, tehkää te nyt työnne.

Mike Pohjola

Kirjailija ja aktivisti

Kestääkö Suomen media hybridivaikuttamisen?

Pientä pohdintaa: Kun Ylilaudan freelance-trollit veivät #jauhojengi’llä mediaa ja kansan pulssia 6-0, niin miten paljon meillä on resilienssiä kuukausipalkkaisten trollien ja propagandistien hybridioperaatioiden edessä?

Mitä esimerkiksi Ukraina, Venäjä, NATO, Kiina, Israel, USA, Amazon, Apple ja Google tahtovat meiltä? Ja miten monta trollia/kolumnistia/influensseria/tiedottajaa on värvätty toteuttamaan tätä tahtoa juuri Suomessa? Varmasti jokaisella taholla yli yksi, joillain kymmeniä.

Toteuttavatko he sitä juuri nyt?

Ovatko he toteuttaneet sitä jo aikaisemmin?

Onko kansalaismielipiteessä jonkin asian suhteen tapahtunut jotain jyrkkiä muutoksia viimeisen, sanotaan vaikka kymmenen vuoden aikana? Miten paljon hybridivaikuttamisella on osaa tähän?

Menisi salaliittoteoriaksi lähteä pohtimaan, onko jokin yksittäinen poliitikon ero, Suomen suhde toiseen maahan/valtioon/järjestöön, vaalitulos tai laki seurausta hybridivaikuttamisesta. Mutta jotkin melko varmasti ovat.

Toimitusten tehtävä olisi olla äärimmäisen tarkkoja siinä, että media toimisi riippumattomasti, päätösvaltaa ei luovutettaisi toimitusten ulkopuolelle (”uutisoimme tästä koska se nousi keskusteluun”) ja että väitteet lähteistettäisiin kunnolla.

Nyt minusta vaikuttaa siltä, että näin ei ole. Siis lainkaan. Kuka tahansa kaveriporukka tai vihamielinen toimija voi saada jonkin aiheen trendaamaan Twitterissä ja sitten alati kovenevassa uutiskilpailussa siitä onkin jo pakko uutisoida.

Tälle pitää laittaa stoppi. Media voi itse päättää onko neljäs valtiomahti media vai suurvaltojen ja suuryhtiöiden trollitehtaat.

Ensimmäinen askel olisi tutkia, miten hybridivaikuttaminen on jo vaikuttanut median aiheiden ja näkökulmien valintaan.

Palkkakaaoksen uudet käänteet

Olen ihmetellyt, miksi minun pitää somessa tehdä selvityksiä Helsingin palkkakaaoksesta, kun se olisi median tehtävä. Nyt media tekee tehtäväänsä! Tuoreessa Iltalehden artikkelissa toimittaja Onni Kari haastattelee useita asianosaisia. Luetaanpa se tarkasti!

Otsikko:
”Helsingin palkanmaksu kaaoksessa – pormestari Singaporessa, kansliapäällikkö osti miljoonilla konsulttiapua”

Okei, näyttää aika pahalta. Mutta toisaalta, tilanne on juuri tuo.

Aiheena ovat muun muassa kansliapäällikkö Sami Sarvilinnan tilaus konsulttiyhtiö Deloittelle, pormestari Juhana Vartiaisen prioriteetit, valtuutettu Veronika Honkasalon esittämä kritiikki ja entisen talousjohtaja Ulla Kukkosen siirtyminen Sarastian liiketoimintajohtajaksi.

Kaiken pohjalla on siis tämä:

”Tuhannet kaupungin työntekijät ovat saaneet virheellisiä palkkoja tai jääneet palkatta. … Sunnuntaina HS uutisoi kaupungin laiminlyöneen laillisen velvollisuutensa ilmoittaa palkkatietoja tulorekisteriin.”

Deloitte

”Konsulttiyhtiö Deloittelle on maksettu tähän mennessä yli kolme miljoonaa euroa palkanmaksusotkun selvittämiseksi.

Viimeisestä 1,8 miljoonan hankinnasta päätti yksin kansliapäällikkö Sarvilinna heinäkuussa.”
Summat on isoja, mutta toisaalta vain 77 euroa per Hgin työntekijä.

Mielestäni ei siis sinänsä olisi ongelmallista käyttää tuon verran rahaa asian ratkaisemiseen, jos asia sillä ratkeaisi. Deloitten 1,2 miljoonaa tuli kuitenkin jo ennen kuin kaikki meni pieleen, joten maksettiinko heille ensin ongelmien aiheuttamisesta ja nyt niiden korjaamisesta?

Takaisin Iltalehden juttuun: ”Kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo ihmettelee, miksi hankintaa ei tuotu kaupunginhallitukseen.

– Se on sen kokoluokan summa, että on ollut tapana tuoda näin isot hankinnat kaupunginhallituksen tietoon vähintään.”

”Outoa on sekin, että on tehty päätös suorahankinnasta ja sitten se sopimus tehdään vasta myöhemmin, Honkasalo sanoo Iltalehdelle.”
Tämä ei ihan auennut artikkelista, mutta kaupungin päätösasiakirjoista selviää tällaista: ”Kansliapäällikkö päätti hyväksyä Deloitte Consulting Oy:n (0555345-6) tarjouksen Palkkahallinnon tuen vakauttamisen ja kehittämisen palvelun tuottamisesta ajalle 8/2022-5/2023.
Hankintasopimus sopijapuolten välillä syntyy vasta myöhemmin erikseen allekirjoitettavalla sopimuksella.”
Kuulostaa kieltämättä omituiselta, että rahaa maksetaan, mutta ei vielä tiedetä, että mitä sillä saadaan.

”Sarvilinna ei tarkenna Iltalehdelle miksi päätti ostaa Deloittelta konsultointiapua, vaan kehottaa perehtymään hankintailmoitukseen.”
Voitaisiinko sopia, että kunnes Helsingin palkkakaaos on korjattu, pormestarit, kansliapäälliköt ja muut vastuulliset vastaavat kysymyksiin?

Deloitten kanssa hankinnasta sopinut henkilöstöjohtaja Nina Gros kertoo IL:lle mailitse: ”– Lisätuki suunnataan erityisesti palkkavirheiden tunnistamiseen ja estämiseen, tilannekuvan kokoamiseen ja raportointiin sekä virheiden juurisyiden selvittämiseen.”

Kiitos selkeästä vastauksesta, Nina Gros! Ja vaikuttaa siltä, että tässä pyritään ratkaisemaan ongelmaa juuri niin kuin pitääkin.

(Toki se olisi silti pitänyt tuoda kaupunginhallitukseen, mutta kuitenkin.)

Honkasalo jatkaa: ”Deloitte on ollut itse mukana Espoossa ja Helsingissä auttamassa ottamaan käyttöön tätä Sarastian järjestelmää. Samalle firmalle on ikään kuin avoin shekki, että ollaan riippuvaisia siitä, koska muita firmoja ei ole, jotka tätä järjestelmää tuntisivat yhtä hyvin.”

Tältä se kieltämättä vaikuttaa ja se on kyllä erittäin ongelmallista.

Mutta ei tämä tähän lopu! Tänään kävi ilmi, että koska kansliapäällikkö teki kahden miljoonan konsulttipäätöksen kaupunginhallituksen kesäloman alussa, kaupunginhallitus ei voi enää elokuussa ensimmäisessä istunnossaan ottaa ”vanhaa” asiaa käsittelyyn. Oliko ajankohta sattumaa?
Toivottavasti saamme lukea siitä jatkoartikkelista, jossa Onni Kari tai joku muu toimittaja pureutuu vielä tarkemmin Deloitten osaan tässä saagassa.

Kukkonen

Sitten siirrytään Ulla Kukkoseen: ”Sosiaalisessa mediassa on esitetty, että palkanlaskentaa hoitavan Talpan toimitusjohtaja Ulla Kukkonen olisi osittain vastuussa Sarastian järjestelmään siirtymisestä. Maaliskuun alussa Kukkonen siirtyi Sarastian liiketoimintajohtajaksi.”

Sosiaalisessa mediassa on esitetty = Minä olen esittänyt. Noin viisisataa retweettiä tarkoittaa, että on tämän aika moni nähnyt, selvästi myös Onni Kari. Pyysin tuolloin, että joku media tarttuisi aiheeseen ja nyt näin tapahtui. Kiitos!

”Kukkonen aloitti syyskuussa 2020 Talpassa. Päätös Sarastian järjestelmään siirtymisestä tehtiin marraskuussa 2020 kaupunginhallituksessa.

Kukkosen mukaan julkisuudessa on ollut ”aika paljon paskaa liittyen minuun”.”

Noh, #sorisiitä, mutta sinun aikanasi tuo päätös tehtiin.

”Kun mut valittiin loppuvuodesta [Sarastiaan], jättäydyin pois ohjausryhmätyöskentelystä. En halunnut, että tulee missään tapauksessa sellaista puhetta, että mulla olisi jokin päätöseturistiriita mihinkään asioihin, Kukkonen sanoo.”

Voikohan tämän tarkistaa pöytäkirjoista?

”Digitalisaatiojohtaja Rusaman mukaan Kukkosen rooli Sarastian järjestelmän valinnassa ei ollut merkittävä.”

Pian päästäänkin Rusamaan. Jos palkanlaskentaa hoitavan yksikön johtajalla EI ollut merkittävää roolia omalla tontillaan niin Rusamalla ainakin oli.

Pormestari

”Pormestari Vartiaista on syytetty johtajuuden puuttumisesta kriisin keskellä. Elokuun alussa hän on ollut työmatkalla Singaporessa. Heinäkuussa pormestari oli viikon työmatkalla New Yorkissa.”

Pormestari ja Sarvilinna käyttävät kaupungissa korkeinta operatiivista valtaa.

En sano, että pormestari ei saisi tehdä mitään muita asioita, mutta minusta tässä kohtaa olisi pitänyt julistaa punainen hälytys, kääriä hihat, vaatia päitä pölkylle ja ilmoittaa, että omaa palkkaa ei nosteta ennen kuin asia on hoidettu.

Mutta aika hiljaista on ollut.

Valtuutettu Veronika Honkasalo ilmaisee Iltalehden jutussa saman asian näin:

”Koko vyyhdissä on johtajuus hukassa. Ihmettelen sitä, että Vartiainen on niin niukkasanaisesti tätä kommentoinut julkisuudessa.”

Ja apulaispormestari Nasima Razmyar Twitterissä näin, mitä Iltalehtikin lainaa:

”Tilanne on karsea ja pyynnöistä huolimatta poliittinen johto ei ole saanut virkajohdolta riittävän selkeitä vastauksia tai sitoutuneisuutta ongelman välittömään ratkaisemiseen.”

Digijohtaja Rusama

”Honkasalo kertoo, että kaupunginhallituksen päätös Sarastian järjestelmän käyttöönotosta tehtiin 2020 ilman poliittista keskustelua.

– Se on ollut sellainen tekninen asia, jota ei ole sen kummemmin avattu.”

Samaa on sanonut minulle moni muu tuolloinen kaupunginhallituksen jäsen.

”Valmistelutyön Sarastian palkanlaskentajärjestelmään siirtymiseksi tekivät Helsingin kaupungin digitalisaatioyksikkö ja henkilöstöosasto.”

No niin. Näitä yksiköitä johtivat ja johtavat digijohtaja Mikko Rusama ja henkilöstöjohtaja Nina Gros.

”– Varmasti on aliarvioitu se vaikeus, mikä näin isossa organisaatiossa on, kun siirrytään uuteen HR-järjestelmään ja toimintamalliin, digitalisaatiojohtaja Rusama sanoo.”

”On aliarvioitu se vaikeus” on siis suomeksi ”Minä luulin että se olisi helpompaa.”

”– 95 prosenttia palkoista menee oikein, mutta sitten siellä on tietty osa palkoista, joka on mennyt pieleen ja se on aiheuttanut tosi paljon ongelmia, hän jatkaa.”

Eikö tätä samaa selitystä käyttänyt ahdistelusta syytetty kansanedustaja? ”95 prosenttia naisista ei ole tullut minun lähentelemäkseni.”

Rusaman muut vastaukset toistavat tätä samaa eri sanoin: Sillä on pystytty maksamaan palkkoja myös oikein.

Ihan kiva.

Sarastian toimari

”Sarastian toimitusjohtaja Mika Kantola puolustaa järjestelmäänsä.

– Järjestelmä laskee palkat oikein. Järjestelmä ei laske palkkoja väärin, vaan se laskee juuri niin, kuin tiedot järjestelmään on toimitettu, Kantola sanoo Iltalehdelle.”

Mahdollisesti näin, mutta ei kyllä kovin vahva puolustus silloinkaan.

Jos järjestelmä on sellainen, että mitä ilmeisimmin 5% tiedoista merkitään siihen väärin, ei voi sanoa, että järjestelmä tai sen toimittaja olisivat moitteettomia. Joko sen käyttöliittymä on surkea tai sen käytössä ei ole koulutettu riittävästi.

Lisäksi järjestelmä voi myös korjata virheitä. (Esimerkiksi palkan 1400.00€ voisi muokata 1400,00€:ksi.)

Ja jos esimerkiksi palkkatietoja ei ole lähetetty verottajalle, miksi järjestelmä päästää tämän läpi?

Tässä olisi varmasti paljon purettavaa medialle.

”Muutamat palkka-ajot ovat kuitenkin kestäneet yli 30 tuntia, Kantola kertoo. – Siellä palkka-aineistossa virheiden määrä on ollut niin suuri, että se on aiheuttanut tähän ajon kestoon niitä ongelmia. Sen kanssa tehdään töitä, jotta ongelma saadaan ratkaistua, Kantola sanoo.”

Tämä on ihan silkkaa potaskaa ja sen ymmärtää tällainen tietojenkäsittelytieteen drop-outkin. Kun normaali kotitietokone pystyy laskemaan miljardeja laskutoimituksia sekunnissa, ei ole mitenkään mahdollista, että 39 000 ihmisen palkanlasku kestäisi kolmekymmentä TUNTIA!

Tämän jurnutuksen selittäminen sillä, että käyttäjät ovat syöttäneet sinne virheellistä dataa on myös täysin älytön. Virhesyöte voisi johtaa siihen, että systeemi joutuisi johonkin loputtomaan luuppiin. Mutta nythän se johtaa siihen, että palkat maksetaan päin honkia.

Huh.

Iso kiitos Iltalehdelle ja Onni Karille tähän asiaan puuttumisesta. En vieläkään ymmärrä, miksei siitä puhuta enempää mediassa ja erityisesti miksi asiasta vastuulliset eivät kommentoi sitä. Paljon avoimia kysymyksiä jäi vielä, toivottavasti niihinkin saadaan vastauksia.

Mikä on Sarastia?

Helsingin palkanmaksukaaoksen konkreettinen syy on se, että alkuvuodesta otettiin käyttöön Sarastian toimittama palkanmaksujärjestelmä, joka ei toimi. Mikä tämä Sarastia siis oikein on? Katsotaanpa.

Sarastia ei ole varsinaisesti yksityinen yritys muttei myöskään liikelaitos. Se on kuntien omistama yhtiö, joka tuottaa omistajilleen talous- ja HR-palveluita. Satoihin omistajiin kuuluu ensisijaisesti kuntia. Pääomistajat ovat Pori (22% osakkeista), Hämeenlinna (18%) ja Turku (5%). Mukana on myös useita kuntayhtymiä, jotka omistavat yhden (1) osakkeen.

Sarastia syntyi vasta 2019, kun KuntaPro ja Kunnan Taitoa Oy yhdistyivät. Nämä taas oli alunperin perustettu varsin hyvään tarkoitukseen: keskitytään palveluiden tuottamiseen kuntalaisille eikä tahkoamaan voittoa omistajille. Näin julkisen palvelun pitääkin toimia.

Sitra käynnisti vuoden 2009 alussa Kuntien Palvelukeskus -hankkeen, jossa untasektorilla voitaisiin saavuttaa usean miljardin vuosittaiset säästöt virtaviivaistamalla prosesseja ja sirpaleisia tietohallinnon järjestelmiä. Tästä kehittyi Kunnan Taitoa Oy.

KuntaPron taas perustivat Seutukeskus Oy Häme ja satakuntalainen Taloustuki Kuntapalvelut Oy. Niinpä sen omistajissa on paljon hämäläisiä ja Porin seudun kuntia.

Kaikki oli silloin vielä hyvin tai ainakin aika hyvin. Vanha hankintalaki korvattiin uudella vuonna 2016 Sipilän hallituksen aikana, mutta jo tuolloin oli voimassa pykälä, jonka mukaan kuntien ei tarvitse kilpailuttaa hankintoja, jos ne tehdään omalta ”sidosyksiköltä”. Sidosyksikkö on itsenäinen laitos tai yhtiö, jossa kunta tai kuntayhtymä yksin tai yhdessä muiden vastaavien kanssa käyttää määräysvaltaa samalla tavoin kuin omiin toimipaikkoihinsa.

(Sipilän hallitus teki muuten tähän kohtaan sellaisen muutoksen, että nuo sidosyksiköt eivät saa ”sotkea markkinoita” eli tehdä kauppaa ulkopuolisten kanssa. EU vaati siihen joitain rajoituksia, mutta Sipilän hallitus päätti kieltää sen lähes kokonaan.)

Hankintalain kohta sidosyksiköistä siis tarkoittaa, että Rauman tai Porin ei tarvinnut kilpailuttaa hankintoja, joita se teki Taloustuki Kuntapalvelut Oy:ltä eikä Hämeenlinnan tai Janakkalan hankintoja Seutukeskus Oy Hämeeltä.

Taloustuki ja Seutukeskus yhdistyivät KuntaProksi, joka yhdistyi Kunnan Taitoa Oy:n kanssa Sarastiaksi vuonna 2019. Sarastialla olikin nyt 240 omistajaa, jotka olivat kuntia, kuntayhtymiä ja muita julkisia toimijoita. Ja niistä kenenkään ei enää tarvinnut kilpailuttaa mitään, mikä tilataan Sarastialta. Helsinki ei ollut mukana tässä porukassa.

Seuraavana vuonna Helsinki kuitenkin päätti, että heidän on tilattava Sarastialta palkanlaskujärjestelmä. (Miten tähän päädyttiin, on oma tarinansa.)

Helsinki ei kuitenkaan voinut ostaa mitään Sarastialta, koska ei ollut sen osakas. Hankinta olisi siis kilpailutettava. Paitsi jos Helsinki pääsisi Sarastian osakkaaksi jälkikäteen! Siksi Helsingin kaupunginhallitus päätti 26.10.2020 ”hyväksyä Sarastia Oy:n osakkeiden merkinnän HR-järjestelmähankinnan mahdollistamiseksi sidosyksikköhankintana” eli ilman kilpailutusta. Helsinki osti 1500 osaketta 5490 eurolla.

Tällä vippaskonstilla Helsinki olikin yhtäkkiä Sarastian osakas ja Sarastia Helsingin talouspalvelun sidosyksikkö. Niin voitiin tehdä suorahankinta ilman kilpailutusta. Kilpailuttaminen olisi voinut tuottaa toimivamman järjestelmän ja ennen kaikkea tällöin toimittajalla olisi koko ajan sopimussakko ja/tai sanktiot, kun möivät sutta ja sekundaa.

Nykytilannehan on se, että pormestari on ilmoittanut, että syydetään rahaa konsulteille, kunnes ongelma ratkeaa. Ei siis Sarastian rahaa vaan Helsingin rahaa. Ovatko konsultit Sarastialta? Se ei vielä ole selvinnyt.

Eräs tuntemani lobbari kommentoi minulle somessa, että ”ongelman juurisyy on julkisen sektorin oma inhouse-yhtiö, joissa usein yhdistyy karrikoidusti sanoen julkisen sektorin tehottomuus yksityisen sektorin vastuuttomuuteen”. Siltä tosiaan vaikuttaa.

Tilanne ei ratkea eikä sitä kunnolla yritetäkään ratkaista. Ja samaan aikaan kaupungin 39 000 työntekijää eivät välttämättä saa palkkaa tai saavat väärän määrän palkkaa, eivät saa tolkullista palkkakuittia eikä heidän tulojaan ilmoiteta verottajalle.

Palkkakaaoksen pyöröovi

Helsingin palkkakaaoksesta on osaltaan vastuussa Helsingin taloushallintopalvelu Talpan ex-toimitusjohtaja Ulla Kukkonen. Hänen aikanaan kaupunki siirsi 39 000 työntekijän palkanlaskennan Sarastia-firman systeemiin.

Maaliskuussa Kukkonen siirtyi Sarastian liiketoimintajohtajaksi.

Lukisin tästä mielelläni lisää, jos jokin media esimerkiksi haastattelisi Kukkosta, Sarastian toimaria, Helsingin pormestaristoa ja juristeja siitä, miten tämä ylipäätään on mahdollista.

Ovatko tämän tason julkiset hankinnat todellakin täysin ostettavissa? Ja vielä niin, että yhden urakehityksen hinta on se, että kymmenettuhannet työntekijät eivät voi luottaa saavansa palkkojaan ajallaan.

Itse palkkakaaoksen ratkaisussa pormestarilla on operatiivista valtaa ja hän on se, jonka se pitäisi ratkaista. Helsingin Vasemmistoliiton valtuustoryhmä on esittänyt korjauksia, jotka voisi heti toteuttaa tilanteen parantamiseksi ja monien pienituloisten työntekijöiden pelastamiseksi:

Työlainsäädäntö mahdollistaa arviopalkan maksamisen. Kunnes viat ja käytännöt saadaan korjattua, Helsingin tulisi maksaa peruspalkkaa kaikille työntekijöille. Tällöin kukaan ei jäisi kokonaan ilman palkkaa. Tilanteen helpottamiseksi kaupungin on mahdollistettava lisäksi kuluttoman ja korottoman käyttöluoton antaminen henkilöstökassasta työntekijöille, joiden palkoissa on ollut virheitä.

Virheitä palkanmaksussa aiheuttaa pula palkanlaskijoista ja siirtyminen uuteen maksujärjestelmään Sarastiaan. Sarastian yksi suurimpia ongelmia on se, että järjestelmä siirtää palkanlaskijoiden tehtäviä muille työntekijöille. On tehotonta, että muihin töihin koulutetut työntekijät joutuvat käyttämään työaikaansa palkkojen merkitsemiseen. Käytäntö tulee korjata, jotta uusi järjestelmä ei heikentäisi kaupungin palveluiden laatua.

Saa toteuttaa!

Esittelyni puoluekokouksessa

Huomenna alkaa Vasemmistoliiton puoluekokous, jossa valitaan puoluejohto. Olen ehdolla varapuheenjohtajaksi, mutta en pääse itse paikalle kokoukseen. Tein tällaisen lyhyen esittelyvideon itsestäni Vasemmiston puoluekokousväelle.

(Videon alla puhe myös tekstinä.)

Varapuheenjohtajaehdokkaan esittely Vasemmiston puoluekokouksessa 2022

Olen Mike Pohjola, ammatiltani kirjailija ja yrittäjä Helsingistä, istunut kaksi kautta puoluevaltuustossa.

Puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksessa tein esityksen, että Vasemmistoliitto ei pysy hallituksessa, jos Suomi menee Natoon. Eli jatkaisi aikaisemmin sovitulla linjallaan. Äänin 10-52 kokous päätti, että tämä ei ole enää hallituskysymys.

Sen jälkeen jotkut rauhanaktivistit jättivät puolueen. Toiset pyysivät minua ehdolle varapuheenjohtajaksi. Suostuin ehdolle, koska puoluejohdossa tarvitaan joku, joka ehdottomasti vastustaa sotilasliittoja, vastustaa ydinseita, vastustaa imperialismia ja puolustaa rauhaa, puolustaa kulttuuria, puolustaa tasa-arvoa.

Vasemmistoliiton on palattava tekemään rauhantyötä, vastustamaan sotilasliittoja ja ydinaseita, vaatimaan aseistariisuntaa. Samalla meidän on oltava ehdottomia vaatimuksissamme ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä, kulttuurialan tukemisessa ja heikompien puolustamisessa.

Jos me emme puhu työttömien, asunnottomien, köyhien, pakolaisten ja paperittomien puolesta, kuka sitten?

Olen ehdolla Vasemmistoliiton ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi puheenjohtajaksi sekä puoluehallitukseen. Tällä hetkellä toimin Helsingin kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtajana ja kokemusta on johtotehtävistä erilaisissa luottamustoimissa ja yritysmaailmassa.

Ääni minulle on ääni atomikenraaleita, vihankylväjiä ja fossiilipohatoita vastaan.

Suomettua voi myös Turkin suuntaan

Nato-päätöksestä tuli suomalaisessa keskustelussa nopeasti jonkinlainen identiteettikysymys. Sinne ei haluttu turvallisuus- tai ulkopoliittisista syistä vaan siksi, että ”olisimme osa länttä” tai ”jotta suomettumisen aika päättyisi”. Somessa leviteltiin YYA-ajan kuolinilmoituksia ja kaikki pääkirjoitukset olivat täynnä ”läntistä arvoyhteisöä”.

Me muutamat sotilasliittojen vastustajat yritimme purkaa näitä väitteitä ja korostaa, että tämä arvoyhteisö on imperialistisia hyökkäyssotia käyvän Yhdysvaltojen johtama, monissa Nato-maissa on vakavia ongelmia demokratian tai ihmisoikeuksien kanssa ja että sotilasliitto itsekin on syyllistynyt hyökkäyssotiin.

Meitä syytettiin putinisteiksi, suomettuneiksi ja milloin miksikin, kun kehtasimme tällä tavalla mussuttaa Natosta, joka oli ilmeisesti vähän kuin Aragornin johtama Keski-Maan vapaiden kansojen liitto, paitsi vieläkin parempi, hienompi ja puhtoisempi.

Heti, kun Suomen ja Ruotsin jäsenhakemus oli pistetty sisään, paljastuivat arvoyhteisön todelliset kasvot. Autoritäärinen, omia kansalaisiaan vainoava Turkki alkoi vaatia jäsenkandidaatteja toimittamaan heille aseita ja kurdeja.

En haluaisi sanoa, että minähän sanoin. Mutta ihmetyttää hieman, miksi juuri kukaan muu ei sanonut. Esimerkiksi ulkoministeri Pekka Haavisto, jolta Turkin suhtautumisesta moneen kertaan Eduskunnassa kysyttiinkin, mutta joka ei nähnyt siinä mitään ongelmia.

Onko suomettuminen sitä, että tekee, mitä Venäjä käskee? Minusta se on sitä, että pieni maa pyrkii mukauttamaan oman politiikkansa aggressiivisten suurvaltojen toiveisiin. 60-luvulla Suomi oli suomettunut Neuvostoliiton suuntaan. Kylmän sodan jälkeen monet olisivat halunneet suomettua Yhdysvaltojen suuntaan ja jonkin verran näin tapahtuikin, mutta muutama vuosikymmen olimme kuitenkin melko itsenäisiä ja riippumattomia. Nyt, ollaksemme osa läntistä arvoyhteisöä, meidän on näköjään suometuttava paitsi Yhdysvaltojen, myös Turkin suuntaan.

Minusta Suomi pärjäsi paremmin ilman suomettumista: Osana EU:ta, mutta varustettuna isolla asevelvollisuusarmeijalla, vahvalla maanpuolustustahdolla ja isolla reservillä. Tällöin voimme pitää päämme.

Nyt, kun Nato-jäsenyys on tehty, olisi tämä mielestäni edelleen oikea linja. Jos meitä ei hyväksytä sotilasliittoon ilman, että alamme polkea ihmisoikeuksia, voimme sanoa, että ei sitten. Nato ehkä tarvitsee Suomea, mutta Suomi ei tarvitse Natoa. Eikä Suomi varsinkaan tarvitse enää yhtään enempää suomettumista.

Kurdien asia on meidän asiamme. Turkille ei pidä myydä aseita eikä luovuttaa kurdeja.

Puheeni Nato-yhteistyötä vastaan

Viime lauantaina 7.5. Vasemmistoliiton puoluevaltuusto ja eduskuntaryhmä kokousti yhdessä päättääkseen, onko Nato-jäsenyys edelleen kynnyskysymys hallitusyhteistyölle. Puoluehallituksen linja oli, että voimme jatkaa hallituksessa vaikka Suomi tekisi Nato-jäsenhakemuksen. Aiempi puoluevaltuuston linjaus oli, että emme voi, ja minä esitin, että pysyisimme tässä linjassa.

Kokouksessa kuultiin useita hyviä puheita puolesta ja vastaan. Myös hallitusyhteistyön kannattajien puheet olivat etupäässä hyvin Nato-kriittisiä. Tunnelma kokouksessa oli koko ajan hyvä ja, heh, toverillinen, vaikka asiasta oltiinkin eri mieltä.

Tein siis puoluevaltuutettuna esityksen, jolla asetuin tässä asiassa puoluejohtoa vastaan. Pidin tällaisen puheen.

Pidin tänään tällaisen puheen puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksessa.

*

Kuusitoista vuotta sitten puhuin kynttilöin valaistulla Tehtaankadulla murhatun toimittajan Anna Politkovskajan muistotilaisuudessa. Joku oli tuonut äänekkäät koiransa paikalle ja puheeni aikana huudettiin:

”Miksi koirien haukku kuuluu kovempaa kuin ihmisten puhe?”

Vastasin, että juuri siksi olimme siellä.

Oli jo silloin selvää, että Putinin Venäjä on epädemokraattinen ja aggressiivinen roistovaltio.

Olemme protestoineet urheilu- ja kulttuuritapahtumien järjestämistä Venäjällä, olemme tukeneet sikäläistä demokratialiikettä, tuominneet sodat ja vastustaneet Rosatomia ja muuta energiayhteistyötä. Turhaan.

Valta-asemassa olevat haukkuvat koirat ovat katsoneet rahan ja voiman tärkeämmiksi kuin rauhan ja ihmisoikeudet.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, muuttui yleinen mielipide salamannopeasti. Koiratkin tajusivat, että Putin on roisto ja yhteistyö pitää lopettaa. Samalla ne haukkuivat meitä Venäjä-mielisiksi.

Putin tai Suomen nojatuolikenraalit eivät ole ainoita, joille raha ja voima on tärkeämpää kuin rauha ja ihmisoikeudet. Nämä koirat haukkuvat myös Amerikassa, Turkissa, Israelissa, Unkarissa, Kiinassa ja ympäri maailmaa.

Esitän, että Vasemmistoliitto pysyy linjassaan ja päättää, ettei ole hallituksessa, jos Suomen valtiojohto käynnistää prosessin, joka veisi Suomen Natoon.

Ihmisten puheen on kuuluttava kovempaa kuin koirien haukun.

Esityksestä äänestettiin ja se hävisi äänin 10-52 puoluehallituksen esitystä vastaan. Minun kantani tukijoissa oli sekä kansanedustajia että puoluevaltuutettuja.

Vasemmistoliitto siis pysyy hallituksessa, vaikka Nato-hakemus jätettäisiinkin. Tyydyn tähän päätökseen, mutta Nato-jäsenyyttä vastustan edelleen.

Kotimainen kulttuuri on pelastettava

Pian alkaa kulttuuri-, urheilu- ja tapahtuma-alan Viimeinen sulku -mielenosoitus. 

”Hallitushan jo lupasi lopettaa rajoitukset, mitä te enää sinne menette?”

Rajoituksia saa olla, mutta niiden on oltava tehokkaita ja kohdistettu oikein. Kun seuraava tautimuunnos tulee, ei käy, että jälleen teatterit, urheilukatsomot ja elokuvasalit suljetaan. Paikallaan istuvat ihmiset eivät levitä tautia.

Ihmisten elinkeinoa ei voi rajoittaa mielivaltaisesti eikä suomalaista kulttuuria voi laittaa moneksi vuodeksi pauselle. Kulttuurilla tarkoitan kaikkea rokkikeikoista harrastajateatterin esityksiin, jääkiekkomatseista oopperan ensi-iltaan. Kulttuuri on elintärkeää suomalaisille. Se tekee meistä meidät.

Itse olen vuoden alussa aloittanut toimikauteni Helsingin kaupunginteatterin hallituksen puheenjohtajana ja tiedän intiimisti, miten rajoitukset uhkaavat nyt jopa tätä Suomen suurinta ja aiemmin erittäin vakavaraista teatteria. Miten huono tilanne sitten onkaan kaikilla muilla valtion rahoitusta saavilla teattereilla? Entä sitten vapaat ryhmät, ylioppilasteatterit, nuorisoteatterit ja harrastajaryhmät? Ja tämä on vain yksi esittävän kulttuurin monista aloista.

Vaikka rajoituksista ollaan toivottavasti tällä erää luopumassa, on toinen, vähintään yhtä tärkeä asia. Huomenna hallitus päättää lisätalousarviosta ja koronaelvytyksestä. Paljonko kulttuurille annetaan elpymisrahaa? Tähän asti ei lainkaan tarpeeksi. Sekä freelancerit että suuret kulttuurilaitokset ovat kärsineet suunnattomasti ja tarvitsisivat valtavaa tukea pystyäkseen jatkamaan edes normaalia kituuttamistaan.

Normaalitilanteessa kulttuuri ei ole valtiolle kuluerä vaan tulonlähde. Kulttuuriin käytetty euro tuo ainakin 1,7 euroa takaisin, sillä sillä maksetaan palkkoja, ja se johtaa myös muiden palveluiden käyttöön, joista kaikesta maksetaan veroja. Tähän ei ole vielä laskettu kulttuurin terveydellisiä hyötyjä, jotka ennaltaehkäisevät paljon vakavampia ongelmia. (Kuka meistä olisi jaksanut korona-aikaa näinkään tolkuissaan ilman suoratoistopalveluita?)

Siksi menen itse mielenosoitukseen myös vaatimaan hallitukselta tuntuvaa lisärahoitusta. Ei puhuta miljoonista eikä edes muutamista kymmenistä miljoonista. Tarvitaan satoja miljoonia euroja, jotta kulttuuriala ja kulttuurin ammattilaiset saadaan pelastettua takaisin tuottamaan Suomelle sekä tulovirtoja että merkitystä. 

Mike Pohjola

Kirjailija, pelisuunnittelija

Helsingin Teatterisäätiön puheenjohtaja